Graffiti ja katutaide laajemminkin ovat pohjimmiltaan paikkasidonnaisia ja väliaikaisia taidemuotoja. Teokset kommentoivat usein ympäristöään joko visuaalisesti (täydentäen tai häiriten) ja mahdollisen luvattomuuden myötä kommentoivat laajemmin sitä kuka saa näkyä julkisessa ja millä ehdoilla.

Tämän paikkasidonnaisuuden ja outsider-asemansa myötä katutaide on hieman vaikea museoon siirrettävä. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö kannattaisi yrittää ja yritetty onkin. Helsingin Tennispalatsissa sijaitseva HAM tarttui haasteeseen ja kasasi Graffiti-näyttelyn ja julkaisi siihen liittyvän Graffiti Helsingissä -kirjan.

Kirja on perin ansiokas, mutta itse näyttely jättää toivomisen varaa.

HAM ei onnistunut – nimen lupauksen vastaisesti – pitämään näyttelyn fokusta tiukkana. Hyväntahtoisestikin tulkiten korkeintaan puolet näyttelystä edustaa tuota nimessä luvattua taidemuotoa. Loput on sitten jotain ihan muuta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että näyttely olisi tyystin vailla meriittejä. Päin vastoin.

Näyttelyn parhaimmistoa ja ehkä parhaiten museaaliseen yhteyteen luontevimmin istuvaa sisältöä edustavat dokumentaariset kuvat. Graffitin ja Helsingin suhdetta kuvaavat graffitimaalaajien omista valokuva-arkistoista koostetut historialliset kuvasarjat selityksineen. Pitkiin lasivitriineihin kasatut aikajanat kuljettavat katsojan läpi vuosikymmenten ja samalla konkretisoivat kulttuurin ja viranomaisten asenteiden muutosta.

Yhdysvaltalaisen Martha Cooperin kuvat puolestaan esittävät 1970- ja 1980-lukujen taitteessa New Yorkissa otettuja ensimmäisiä askeleita kohti graffitin maailman valloitusta. Cooperin osuuden kruunasi hänen pitämä yleisöluento näyttelyn avajaisia seuraavana päivänä ja jonka aikana hän kuvasi matkaansa antropologian kautta monin tavoin merkittävimmäksi graffitien kuvaajaksi.

Nämä osiot myös avaavan myös skenen ulkopuolisille katsojille niitä jännitteitä jotka löytyvät tekijöiden ja yhteiskunnan välillä.

Erityisen ansiokas on myös seinä, joka on omistettu Anssi Arten Graffiti ABC -kirjaimille. Arte teki maisterintyönsä Aalto-yliopiston Taideteolliseen korkeakouluun graffitin vakiintuneista kirjainmuodoista ja niiden viittauksista eri taidesuuntauksiin ja populaarikulttuuriin. Tämä seinä esimerkkikirjaimin auttaa hahmottamaan graffitin asemaa osana kuvallista ilmaisua ja sen kehitystä.

Paikkaansa näyttelyssä puolustavat myös ehkäpä Ruotsin pahamaineisimman graffitimaalarin, NUGin harvemmin esitettävä Territorial Pissing -videoteos, jossa taiteilija tuhoaa metrovaunun melko totaalisesti ja UTAH & ETHER -kaksikon poliisikuulusteluja kuvaava No Comment -video. NUG aiheutti teoksellaan skandaalin käytettyään sitä Tukholman Konstfack-taidekorkakoulun maisterintyönsä taiteellisena osana. ETHER puolestaan päätyi kuulustelujen ja rosiksen jälkeen puoleksi vuodeksi australialaiseen vankilaan.

Kummatkaan näistä videoista eivät ota kantaa siihen, mitä mieltä katsojan pitäisi teoksista olla. On mainio ratkaisu, että museokin malttoi jättää katsojan rauhassa kohtaamaan tämän ilmeisen järjestelmällisen sääntöjen rikkominen. Ei museon tarvitse selitellä tai tuomita näitä – riittää, että ne näytetään.

Harmillisesti iso osa Graffiti-näyttelystä on kuitenkin omistettu taiteelle, joka liittyy näyttelyn nimen lupaukseen korkeintaan välillisesti. Esillä on moninaisin tekniikoin toteutettuja teoksia taiteilijoilta, joilla on historiaa graffitin parissa tai jotka ovat muuten tuoneet taidetta julkiseen tilaan tai tehneet taidetta julkisesta tilasta. Teokset ovat melko tarpeettomia näyttelyn kannalta, vaikka monet niistä ovat muuten mainioita. Esimerkiksi jumaloimillani Guerrilla Girls -taiteilija-aktivistiryhmän jäsenillä ei ole tasan mitään tekemistä graffitin kanssa. Mitä he tekevät näyttelyssä, jonka nimi on ”Graffiti”?

Katsojalle tulee helposti olo, kuin olisi kävellyt Veistostaide-nimiseen näyttelyyn, jossa puolet duuneista ovatkin tauluja ja lopuksi esitettäisiin jonkun joskus veistoksiakin tehneet säveltäjän sinfonia.

Tämän hieman hajanaisen ja lupausten vastaisen fokuksen voisi antaa anteeksi helposti, mikäli kyseessä olisi muuten rohkea avaus. Olemme kuitenkin nähneet viime vuosina lukuisia museonäyttelyitä, jotka ovat liittyneet enemmän tai vähemmän katutaiteeseen. Porin taidemuseo avasi pelin vuonna 2012 Street Art – The New Generation -näyttelyllä.

Sittemmin Vantaan taidemuseo Artsi linjasi itsensä katutaiteeseen keskittyväksi museoksi ja onkin esittänyt linjaan sopivia teoksia useamman näyttelyn verran. Artsi on myös tukenut paikallisten asukkaiden Myyrmäki-liikettä, joka on organisoinut lukuisien alikulkujen ja talojen päätyjen maalaamisen museon läheisyydessä. Myös itse museorakennus on saanut mittavat graffitit ulkoseiniinsä ja viereinen juna-asema on maalattu ulkoa ja sisältä. Museo on siis määrätietoisesti siirtynyt seiniensä ulkopuolelle.

Viime kesänä Keravan taidemuseo Sinkka esitteli graffiteja ja niihin liittyviä varsin laajan Rakkaudesta vapauteen -näyttelyn muodossa. Tuo näyttely jatkoi vuorollaan Oulun taidemuseoon, jossa näyttely suljettiin juuri sopivasti HAMin avajaisten alla.

Ennen HAMia asialle ehti myös Taidehalli, jossa järjestettiin tammi-helmikuussa pitkän linjan graffitimaalasi EGSin Writing My Diary -näyttely, joka koostui museoympäristöön tarkoitetuista abstrakteista maalauksista, veistoksista sekä taiteilijan graffitiuraa kartoittavista dokumentaarisista kuvista.

Katutaide museaalisessa ympäristössä ei siis ole uusi asia ja HAM tulee tilanteeseen sen verran myöhässä, että sen pitäisi pystyä tarjoamaan jotain uutta ja poikkeuksellisen hyvää. Nyt näyttely ei esimerkiksi tarjoa kävijälle minkäänlaista kokonaiskuvaa siitä, mikä on graffitin tila Suomessa vuonna 2018. Historiakatsausta tuoreemmasta kotimaisesta annista vastaa yksi TRAMAn ja EGSin museon seinään maalaama teos. Missä ovat muut nykymaalaajat? Oliko tarkoitus kertoa jotain muutakin kuin historiasta ja siitä, mitä jotkut aikaisemmin graffitejakin maalanneet ovat sittemmin tehneet muutakin? Kuraattorit olisivat voineet malttaa jättää ne aiheeseen suoraan liittymättömät teokset pois ja vaikka antaa tilaa sille graffitille.

Ja jos ajatus museon seinälle maalatuista graffiteista ei kiinnostanut HAMissa riittävästi, niin sitten museo olisi ihan perustellusti voinut keskittyä enemmän siihen taltioivaan ja dokumentoivaan työhön. Vanhat kuvat olisi voitu nostaa vaikka vitriineistä seinille.

Sattumalta samalla viikolla HAMin Graffiti-avajaisten kanssa Helsingin Kyläsaaressa Purkutaide-projekti järjesti spektaakkelin, joka paikkaa melko paljon Graffiti-näyttelyn jättämiä aukkoja.

Psyke-nimellä jo vuosikymmenet maalannut Jouni Väänänen järjesti viime vuonna Keravalla suunnattoman ulkoilmatapahtuman, jossa kaupungin keskustaa hallinnut ja purettavaksi tuomittu ostoskeskus maalattiin kesän mittaan yltä ja alta, päältä ja sisältä täyteen graffiteja ja muuta katutaidetta. Teosten kirjo oli huikea ja paikalle oli saatu teknisesti pätevintä porukkaa, mitä tästä maasta löytyy.

Tuo hanke myös poiki edellä mainitun Rakkaudesta vapauteen -näyttelyn sekä uusia Purkutaide-maalaussessioita. Pari päivää Graffiti-avajaisten jälkeen Purkutaide-porukka maalasi ränsistyneen teollisuusalueen laidalla nököttävän kiinteistön sisätilat täyteen töitä, jotka antavat monin verroin HAMin näyttelyä paremman kuvan graffitin tilasta Suomessa vuonna 2018 – tai ainakin siitä, missä skenen tekninen taso menee.

Mikäli HAMin työryhmä olisi malttanut jättää museon kokoelmista nostetut teokset pois näyttelystä ja olisivat lisänneet dokumentaariseen osan kylkeen enemmän Purkutaiteen kaltaista sisältöä – muodossa tai toisessa – olisi näyttelykävijä voinut kävellä ulos Tennispalatsista ja kokea hahmottavansa aiheesta ainakin jotain.

Graffiti-näyttelyn myötä voi miettiä, mikä on taidemuseon rooli alkujaankaan katutaiteessa? Artsi on tukenut Myyrmäessä asukkaiden itseohjautuvaa toimintaa ja myös HAM on osallistunut viime vuosina Helsingin julkisessa tilassa toteutettavien katutaideteosten mahdollistamiseen. Onko tämä mahdollistaminen ja dokumentoiminen sittenkin omempi tontti museolle? Paha sanoa.

Kertoo jotain tästä katutaidebuumin tilanteesta, että näyttelyiden ohella ilmestyy myös aiheeseen liittyviä kirjoja melkoisella tahdilla. Palataan HAMin Graffiti Helsingissä -teoksen sisältöihin jahka Antti Kalakiven Perintö: Helsinki-graffitia vuosilta 1992-2017 ilmestyy toukokuussa.

Nämä kaksi teosta käsittelevät samaa aihetta hyvin eri tavoin ja siinä, missä HAMin kirjaan on saatu artikkeli esimerkiksi graffiteista väitöstutkimuksen tehneeltä Jacob Kimvallilta, keskittyy Kalakiven teos skenen sisäiseen keskusteluun ja on enemmän ”tekijöiltä tekijöille” -tyylinen.

Tulipa viime vuonna ensi-iltaan kaksi dokumenttielokuvaakin teemasta. Leffoista lisää täällä.