Kerroksellisuus kuuluu yhteiskuntaan. Kaupunkirakenteessa tämä näkyy esimerkiksi eri aikakausina ja eri tarkoituksiin rakennettuina rakennuksina. Elävässä kaupungissa uuden vieressä voi olla vanhaa ja kerroksellisuuden myötä näkyy myös alueiden ja tilojen käyttötarkoitusten muutokset. Teollisuuden ja konepajojen kaikottua kaupunkien keskustoista kaupunkien laitamille on monet vanhoista teollisuusrakennuksista hävitetty. Samalla on hävitetty kerroksellisuutta.

Toisinaan alkuperäisen käyttötarkoituksensa menettäneet rakennukset on jätetty tyhjilleen, odottamaan purkamista. Tyhjällä tilalla on kuitenkin taipumus täyttyä. Kaupunkitilassa tämä näkyy usein siten, että graffiteja maalataan paikkoihin, joilla ei ole enää arvoa juuri kenellekään.

Turkulainen Level 11 Crew on maalannut yli neljännesvuosisadan ajan graffiteja. Heitä vetävät puoleensa hylätyt ja tyhjilleen jääneet, entiset teollisuuskiinteistöt. Maalaajien suhde kotikaupunkiinsa ja sen työväenluokan perintöön on kaksijakoinen ja he käsittelivät aihetta Ruins of the Working Class -kirjassaan. 

”Suhde Turkuun on monella tavalla viha-rakkaus-suhde, mutta ehkä se painottuu enemmän rakkauteen”, aloittaa Lauri (nimi muutettu). Lauri sanoo, että hän jäsentää ja arvottaa rakennettua ympäristöä maalaamisen kautta.

”Kirjaprosessin myötä, hieman takautuvasti havahduimme siihen, kuinka vahvasti olemme kiintyneet niihin ympäristöihin, jotka ovat sittemmin pitkälti hävinneet kaupunkikuvasta. Näemme nyt laaja-alaisemmin ympäristön, jossa kasvoimme ja sen, mihin suuntaan Turkua kaupunkina kehitetään – hyvässä ja pahassa.”

Lauri kertoo, että kirjaprojektin tarkoituksena oli itselle tärkeän kulttuurin dokumentoimisen ohella myös hahmottaa sekä säilyttää osa jo kadonnutta Turkua.

Väylä historiaan

”Heräsimme kirjaa tehdessä siihen, että täällä on ollut tyystin erilaista rakennettua ympäristöä”, jatkaa Mika (myöskin nimi muutettu) ja mainitsee esimerkiksi vuonna 1910 valmistuneen ja vuonna 2010 puretun Raunistulan rehutehtaan.

”Helsingissä vastaavat vanhat teollisuusrakennukset ovat hävinneet aika pitkälti jo parikymmentä vuotta sitten, Turussakin ne alkavat olemaan melko vähissä.”

Turun lähikunnista löytyy vielä 1900-luvun alun teollista arkkitehtuuria sekä aikakauteen liittyvää estetiikkaa, jota kirjan kuvissakin vilisee. Rakennemuutos on hitaampaa pienemmillä paikkakunnilla.

Nyky-yhteiskunta näkee nämä vanhat rakennukset tarpeettomina, tehottomina. Kirjassa Lauri ja Mika kuitenkin rakentavat kertomusta juuri näiden epätilojen ympärille. He myös uskovat, että hieman väljemmin määritelty ja samalla kerroksellinen kaupunki tarjoaisi enemmän tarttumapintaa asukkaille.

”Jos miettii nykyistä lasiseinäisten toimistorakennusten ja nopeasti rakennettujen yksitoikkoisten lähiöiden Turkua, niin on hyvin vaikea kuvitella, että tämän päivän 15-vuotiaat näkisivät siinä ympäristössä juuriaan sekä edellisten sukupolvien kädenjälkeä ja historiaa”, Lauri jatkaa. ”Nykyrakentaminen tuottaa juurettomuutta.”

Lasiseinien vastapainona mainitaan myös Turussa VR:n konepajana elämänsä aloittanut tapahtumakeskus Logomo.

Hylätyn uusi elämä

Graffitit herättävät suuria tunteita puolesta ja vastaan. Niiden herättämän pelon syynä voi olla, että teokset ja niiden takana olevat motiivit ovat vieraita. ”Kun kulttuuria ei tunneta, ei myöskään sen ilmentymiä osata tulkita”, Mika toteaa. 

”Kaupunkiympäristö kuuluu kaikille. Jos ajattelee graffitia, skeittausta ja parkouria, niin ne käyttävät hyväkseen kaupungin rakenteita ja luovat niistä jotain uutta. Ja jos mietitään hylättyjen paikkojen maalaamista, niin näin niille annetaan uusi elämä. On sitten aika eri asia, jos vetää roinat vaikka vanhan puutalon seinään. Tässäkin on tekijäkohtaisia eroja. Joidenkin maalaajienkin mielestä meidän touhu voi olla pelkästään vandalismia, ja he itse tykkäävät maalata isoja teoksia luvallisiin paikkoihin. Toiset taas maalaavat pelkästään laittomiin kohteisiin”

”Mutta jos kaupunki kuuluu kaikille, niin se kuuluu myös niille kukkahatuille, joilla on oikeus omaan mielipiteeseensä. Ei graffiteista tarvitse pitää”, Mika jatkaa ajatustaan. 

On myös kyse siitä, mitä kukin katsoo. Mika huomauttaa, että jos hän näkee seinässä tägin, niin ei hän välttämättä edes näe sitä seinää, huomio kiinnittyy tägiin, sen estetiikkaan sekä tyyliin. Joku toinen voi taas nähdä ainoastaan töhrityn seinän, ja niissä olevat tägit häiriönä.

”Se, mikä minua on graffitissa kiinnostanut ja kiinnostaa edelleen tulee varmasti näistä ristiriidoista”, Lauri toteaa. ”Joku toinen voi bommata jonkun paikan ja suhtautua kaupunkitilaan tavalla, joka haastaa omiakin ajatuksia ja yllättää.”

Esimerkiksi purkutuomion saanut rakennus tuntuu Laurista moraalisesti täysin ongelmattomalta maalauspaikalta. ”Eri asia sitten, jos maalaa johonkin historialliseen kohteeseen”, hän jatkaa. 

Toisaalta, samalla, kun maalauksia paheksutaan, niitä valjastetaan kaupungin eloisan kulttuurin kuviksi ja toisinaan niitä vaalitaan historiallisina jääminä.

”Jokikadulla olevaa vanhaa teollisuusrakennusta maalattiin vuosikymmenten ajan. Kun se lopulta remontoitiin toimistoiksi, huomasin rakennusyhtiön omasta lehdestä, kuinka yksi iso seinä jätettiin putsaamatta, jotta sinne jää rakennuksen eri vaiheita näkyviin. Olihan se kaikkiaan hämmentävää, mutta tuollaista ymmärrystä kaipaisin laajemminkin. Että millä kaikella on arvoa? Voiko aktiivisesti maalatulla ympäristöllä olla itseisarvo? Voiko se olla osa laajemmin tunnustettua arvokasta historiaa?”

Moraalisia ristiriitoja

Graffitimaalarien vuosikymmenten mittaan ottamat kuvat ovat taltioineet teosten ohella myös sellaista miljöötä, jota muut eivät ole välttämättä kokeneet dokumentoimisen arvoiseksi. Kuvissa graffitit sulautuvat osaksi historiaa ja sen jatkumoa.

Ruins of the Working Class -kirjan kuvissa pääosassa ovat vanhat tuotantolaitokset ja -rakennukset, joita kohtaan maalaajat kokevat suurta vetoa. Hylätyt rakennukset nähdään muistumina ja jälkinä menneestä, ja samalla niiden seinät on maalattu täyteen graffiteja. 

”Omalla tavalla arvostan ja rakastan sitä teollista historiaa. Päätös maalata jopa maamerkkeinä oleviin, tärkeisiin rakennuksiin, niiden omiminen, ei sitä oikein pysty selittämään. Ei sellaista meriselitystä pysty keksimään, ja nämä ristiriidat tietenkin sitten aiheuttavat pientä klappia yläkerrassa”, Lauri miettii. 

”Mehän toimimme monella tavalla täysin myös omien arvojemme vastaisesti.”

Tosin, valtaosa kirjassakin nähtävistä rakennuksista on sittemmin purettu, ja se, oliko niihin maalattu vai ei ennen purkua, on oikeastaan merkityksetöntä. Mikäli näiden tyhjäksi jätettyjen, hylättyjen rakennusten maalaaminen tuntuu väärältä, kenties niiden hylkääminen ja alkujaankin rapistumaan päästäminen on suurempi vääryys.

Level 11 Crew: Ruins of the Working Class. Saatavilla mm. Voiman verkkokaupasta.