Tomi Asikainen kiertää Geodeettisen laitoksen rakennusta. Kirkkonummen Masalassa sijaitsevaan rakennukseen löytyy sisäänpääsy: rikottu ikkuna. Pihalla lojuva vettynyt messumatto helpottaa sisäänmenoa ja suojaa lasinsiruilta. Sisällä lasi narskuu kengänpohjien alla ja tyhjennettyjen palosammuttimien jauhejäämät leijuvat ilmassa. Palokunta on sahannut oviin aukkoja. Lattialle kuivunut tekoveri, raahausjäljet ja hylsyt kertovat puolestaan Puolustusvoimien harjoituksista. Lähes kaikki rikottavissa oleva on rikottu, viranomaisvoimin tai muuten. 

Asikainen maalaa graffitin rakennuksen sisäseinälle, valokuvaa sen ja poistuu. 

Ensikosketuksensa graffitiin Asikainen sai vuonna 1986. Uusi luokkakaveri oli saanut jostain käsiinsä Martha Cooperin Subway Art -kirjan, joka kuvaa New Yorkin graffitikulttuurin ensimetrejä. Vähän yli kymmenvuotias Asikainen huumaantui näkemästään. 

90-luvun puolivälin jälkeen Asikainen jätti graffitit muun muassa iän, parisuhteen ja muutaman harrastuksesta johtuneen käräjäoikeuskeikan takia. Keväällä 2020 laji alkoi kuitenkin jälleen kiinnostaa. 

”En enää maalaa paikoissa, joista pitäisi lähteä juosten pois. Käyn purkukohteissa, joissa korkeintaan joku voi tulla sanomaan ’lähtekää menemään, ei täällä saa olla’. Olen juoksuni juossut.”

Muuttuva ympäristö

Rakennettuun ympäristöön kuuluu se, että toisinaan talojen elinkaaret saavuttavat päätepisteensä. Nämä purkua odottavat rakennukset vetävät Asikaista puoleensa.

”Parasta on, kun löytää paikan, johon muut eivät ole vielä ehtineet maalaamaan.”

Sopivien maalaus- ja kuvauspaikkojen etsiminen on osa Asikaisen arkea. Töihin tai lapsen harrastukseen fillaroidessa hän saattaa tarkkailla ympäristöään ja kiinnittää huomiota esimerkiksi pidempään pimeänä olleisiin rakennuksiin. 

”Yritän heti selvittää, olisivatko ne menossa purkuun”, Asikainen sanoo.

Hänen mielestään myös täysin vääriä rakennuksia puretaan.

”No vaikka Kolmen sepän patsasta vastapäätä sijainnut Spondan omistama talo, jossa käytiin pari kertaa maalaamassa. Omistaja tykkäsi, että siinä on vähän huono pohjaratkaisu. Mutta onko järkeä purkaa vanha ja rakentaa uusi tilalle?”

Ainakaan ekologista se ei ole. Erityisen masentavana esimerkkinä Asikainen mainitsee Geodeettisen laitoksen toimitalon. Vuonna 1995 valmistunut rakennus suunniteltiin viimeistä piirtoa myöden laitoksen tarpeisiin. Kallioon ankkuroidussa, äärimmäisen vakaassa talossa oli mahdollista mitata vaihtelua maan painovoimakentässä, ja sen antureilla pystyttiin jopa havaitsemaan kova aallokko Norjan rannikolla. Rakennus purettiin vuonna 2024.

”Siitä oli aikanaan Hesarissakin oikein erikseen juttua, että nyt on vihdoin toiminnalle välttämätön pytinki ja kaikki on mietitty ihan loppuun asti. Sitten sitä ei kannattanut korjata.”

Kaikkea rakennettua ei tietenkään pidä säästää. Asikaisen mielestä osa purkukohteista on ihan selviä tapauksia.

”On nopeasti kasattuja halleja, ja on ihan fine, jos niiden päälle piirretään vaikka asuntoja. Mutta kun katselin yhtä satavuotiasta puutaloa, jonka ikkunoihin oli vedetty levyt, sanoin kavereille suoraan, että en lähde sinne. Se voisi olla mun kotitalo. Vanhat rakennukset säälittävät todella paljon.”

Dokumentti ja taideteos?

Graffitia on kuvailtu kattavimmin dokumentoiduksi taidemuodoksi. Se on syntynyt aikana, jolloin kamerat olivat jo yleisiä. Koska graffitit ovat itsessään usein lyhytikäisiä, niiden ympärille on myös syntynyt kulttuuri, jossa tekijät kuvaavat teoksensa heti niiden valmistuttua. 

Asikaiselle kuvaamisesta on vähitellen muodostunut paljon muutakin kuin vain yksittäisten maalausten eli piissien dokumentointi.

”Aikanaan sitä meni valmiin piissin eteen: siitä yksi vaakakuva pokkarikameralla ja siinä se. Filmirullan loputtua kiireesti Tunnin kuvaan. Sitten sai toivoa, että kuvat olivat onnistuneet.”

Maalausuran alun kuvia ei pääse syyttämään taiteellisesta otteesta. Kun Asikainen palasi tauon jälkeen uudelleen graffitin pariin, silmä ja kunnianhimo olivat kehittyneet myös valokuvien suhteen. Esimerkiksi Espoon Kerassa sijaitsevaa, vuosia tyhjillään ollutta AGAn teollisuuskompleksia Asikainen kuvailee kauniin rujoksi.

”Luonto on vallannut paikan: sen rapuissa kiertelee juuria. Paikassa näkyy kaikenlaisia kerrostumia, kun siellä on maalattu varmaan 15 vuotta, ja lopulta kaikki, mikä on pystytty hajottamaan, on hajotettu. Kaikki arvokas on viety pois, mutta se jäljelle jäänyt on jotenkin hienoa. Se hienous voi olla vaikka sitä, kuinka kauniisti valo siivilöityy rikkinäisen, pölyisen ikkunan lävitse.”

Tämä hajoamisen tila on väistämättä edessä kaikella rakennetulla. Tutkimus- ja maalausmatkoillaan Asikainen tulee taltioineeksi häviämistä edeltävät hetket.

Piilottelevat tarinat

Asikainen kerää purkutuomion saaneista rakennuksista talteen satunnaisia esineitä. Niistä tulee lopulta osa hänen taidettaan, sillä hän vedostaa niiden pinnoille maalausreissuillaan ottamiaan kuvia.

Toisinaan kuvassa saattaa näkyä graffiti tai hahmo, joka maalaa. Graffiti määrittää teoksia kuitenkin myös silloin, kun sitä ei näy.

”Katsoja tietää, että paikalla ei oltaisi oltu ilman sitä graffitia”, kuten Asikainen sanoo.

Teosten tarina jatkuu kuvien pohjana toimivissa, purettavista taloista pelastetuissa esineissä.

”Minulle on tärkeää löytää kiinnostavia pintoja, joille vedostaa: vaikka hissin ohjekirja, varoituskyltti tai lasten palapeli. Mitä jos palapeli pystyisi kertomaan, kuinka monta lasta sitäkin on koonnut? Mitä tarinoita olisi vanhalla englantilaisella teetarjottimella?”

Esineiden näkymättömät tarinat määrittävät teoksia yhtä lailla kuin graffiti.

Tomi Asikainen, Iikka Asimont ja Tuomo Kallio: UND ER WORLD 

3.–31.3. Geezers Creative Space, Helsinki