Nykyaikainen graffitikulttuuri syntyi 1970-luvulla New Yorkissa. Sittemmin se on levinnyt globaaliksi ilmiöksi ja samalla muovautunut. Välillä graffiti on nähty merkkinä rappiosta ja välillä sitä on juhlittu taidemuotona, jotkut ovat pelänneet ja mainostajat puolestaan pyrkineet hyötymään niistä. Reaktioiden vaihdellessa kulttuuri on saanut uusia muotoja: luvattoman rinnalle on syntynyt erilaisia tapoja maalata luvallisia graffiteja.

Tekijöiden toimintatapojen ohella myös teokset ovat moninaisia. Graffitit voivat olla värikkäitä ja kaikessa rauhassa maalattuja burnereita, kattaa kokonaiset junavaunut – tai ne voivat olla nopeasti kirjoitettuja nimimerkkejä, eli tägejä. Näiden kaikkien ytimessä on kuitenkin maalaajan nimimerkki ja sen toisto. Tägi on monin tavoin graffitia puhtaimmillaan.

 

Kuluneen vuosikymmenen aikana Suomi on täyttynyt luvallisista graffitiseinistä ja useat museot sekä galleriat ovat esitelleet omia katsauksiaan aiheesta. Silti löytyy edelleen niitä, joita kiinnostaa luvaton tägääminen. Arrow ja Respo omaavat mittavan kokemuksen alasta ja heillä on näkemys siitä, mitä tägit tuovat yhteiskuntaan.

”Yhteiskunta on sellainen, että siihen pitää tehdä pieniä säröjä jotta se antaa itsestään enemmän”, Arrow toteaa. ”Helsinki on ihan ultra clean kaupunki, ja 99 prosenttia luvattomista maalauksista buffataan. On hyvin tilaa maalata kissoja sähkökoppeihin, mutta kaikki muu minimoidaan.”

Arrow on sitä mieltä, että liian puhtaassa ja kliinisessä kaupungissa ei ole tilaa myöskään muulle marginaalille. Tässä tapauksessa isot muraalit ja luvalliset graffitiseinät eivät tee sitä samaa, mitä luvattomat graffitit.

”Mun mielestä on ihan hienoa, että tulee muraaleja ja että jengi saa jopa fygyä niistä. Ei se ole minulta pois, mutta se on ihan eri juttu. Eivät ne tyypit ole tuolla jossain ojassa tägäämässä”, Arrow jatkaa. ”Tosin voihan se muraalin tekijäkin käydä maalaamassa junia, mutta ne ovat kaksi ihan eri asiaa.”

Respo huomauttaa, että lopulta luvallinen ja luvaton graffiti ovat tyystin eri teoksia.

”Eihän siinä luvallisessa duunissa ole muuta kuin se lopputulos. Luvattomassa on se kaikki muukin. Maalaaminen, ninjailu, kaikki. Katutaide ja graffiti ovat kyllä samalla kadulla, mutta eivät ne kävele käsi kädessä.”

Luvattomasta teoksesta voi todeta, että itse maalaamisprosessi on osa teosta – jopa tärkein osa. Seinään jäävä jälki on dokumentaatio tuosta teoksesta. Luvallisesta graffitista tämä tekemiseen liittyvä performanssi puuttuu, ja valmista teosta voi pitää kuvana graffitista. 

Voi asian tietenkin toisinkin nähdä, eikä yksi näkemys sulje muita pois.

 

Teosten dokumentointi on liittynyt graffitiin keskeisesti alusta alkaen. Nopeasti häviävät jäljet on taltioitu kameroilla. Graffiti on todennäköisesti tarkimmin syntymästään lähtien taltioitu taidemuoto. Toisaalta, aina dokumentointiin ei ole aikaa tai mahdollisuuttakaan, Arrow valottaa:

”Teen nopeasti ja varmasti moneen paikkaan. Usein ne voivat olla pestyjä seuraavana päivänä enkä saa niistä kuvia. Vaneriseinälle maalaamisen kulttuuri on täysin erilainen – teoksista otetaan kuvia ja laitetaan niitä instagramiin.”

Alalla eniten arvostettujen junamaalarien kuvat puolestaan jäävät usein omiin arkistoihin eivätkä koskaan päädy suuren yleisön nähtäviksi.

 

Tyyli on graffitin olennainen osa. Se voi kertoa katsojalle paljon tekijästä, mutta samalla tyyli voi olla niin vierasta, ettei tekstistä saa selvää. Välillä koukerot voivat olla vaikeita tulkittavia itse tekijöillekin.

Respon mukaan tyyli onkin perusedellytys – paitsi silloin kun se ei ole.

”Estetiikka ja tyyli on todella tärkeää. Se, kuinka kirjaimet on yhdistetty ja pienet nyanssit. Ja sitten on sitä ’kunhan saa selvää’ -osastoa, jota tehdään kuumiin spotteihin tai vaihtoehtoisesti hirveessä jurrissa.” 

”On myös niitä joille se kämäsyys on kriteeri. Kyllä sitä lämpenee niille harakanvarpaillekin”, Respo jatkaa.

Välillä näennäinen rumuus voi siis olla tarkoituksellista. 1990-luvun alussa Pohjoismaissa syntyi niin sanottu Ugly Style – eli antiesteettinen koulukunta. Graffiti-tyyleistä maisterityön Aalto-yliopistoon tehnyt Anssi Arte selittää Forms of Rockin’ -kirjassaan ”ruman tyylin” olleen vastaliike huipputekniselle maalaamiselle. Samoihin aikoihin yhteiskunnan koventuneet asenteet ja otteet maalaajia kohtaan myös kannustivat nopeaan tyyliin.

”Usein nekään, jotka maalaavat niin sanottua uglya – siis ’antistylea’ – eivät ole tehneet sitä aina”, Respo huomauttaa. ”Ovat vaan kyllästyneet siihen entiseen ja ovat hakeneet jotain muuta.”

Respo alleviivaa rumuudenkin taustalla olevan taidon merkitystä. 

”Henkilökohtaisesti välillä ärsyttää, jos aloitetaan heti tekemään kämästä, eikä edes yritetä opetella ensiksi tekniikkaa. Toisaalta tällä hetkellä varsinkin nuoremmilla on myös aikamoinen 70-lukubuumi ja siinä se kämäsyys on mun mielestä tosi jees!” 

Arrow huomauttaa, että paikka määrittää myös tyyliä.

”Sitä on treenattu miljoonia kertoja, että se menee hyvin ja on hyvän näköinen. Kun sen näkee itse valmiina ja se töhryksi sanottu näyttää vaan ihan vitun hyvältä, niin ei siitä voi tuntea huonoa oloa.”

 

Tyyli ja roso vetävät puoleensa museoita ja gallerioita, ja taidemaailman lisäksi myös mainostajia. Graffitiestetiikalla myydään kaikkea perheautoista alkaen. Arrow’n mukaan ”valtavirta tulee koko ajan lisää graffitiin ja se yrittää kaivaa esiin ne itseä hyödyttävät jutut”. Respo puolestaan huomauttaa, että nykyään ”lähinnä kaikki Suomen katumuotikuvat otetaan Suvilahden graffitiaidoilla ja skeittiparkissa”.

Muotikuvien ja automainosten ohella graffitit ovat tuttuja esimerkiksi koulupenaalien kaltaisista kulutustuotteista. Tänä vuonna Suomen vanhin taidehuutokauppa Hagelstam järjesti ensikertaa katutaideteemaisen huutokaupan. Huutokaupassa myytävänä olleet teokset valikoinut Kasper Hagelstam kuvailee kokeilua menestykseksi.

”Aloite huutokaupasta tuli keräilijöiltä ja taiteilijoilta. Vastaanotto oli hirveän hyvä. Sekä myyjät että asiakkaat olivat innoissaan.”

”Kansainvälisiin taidemarkkinoihin verrattuna olemme tulleen tämän suhteen perässä ja oli jo korkea aika herätä”, Hagelstam lisää ja toteaa, että jatkoa valmistellaan jo.

Samalla, kun graffitit ja katutaide löytävät tiensä myös taidemarkkinoille, on hyvä pitää mielessä, mistä teokset lopulta ponnistavat. Arrow muistuttaa, että se jännittävä ei ole syntynyt ilman vaivaa ja riskiä.

”Tyypit ovat voineet maksaa tuhansia euroja korvauksia jostain junapiissistä ja nyt se on museossa taiteena.”

 

Ihmisten kyky sietää häiriöitä vaihtelee suuresti. Monissa kaupungeissa joiltain alueilta ylimääräiset elämän merkit poistetaan, kun taas toisessa osassa kaupunkia niiden annetaan jäädä paikoilleen.

”Esimerkiksi Kallion alue on hyvin pieni, mutta tämä alue ei ole olemassa ilman tägejä”, Arrow toteaa. 

Vaikka Helsingin Kallio muuttuu kovaa vauhtia ja Kurvissa räkäinen nakkikioski on vaihtunut italialaiseen artesaanipizzaan, myös säröt kuuluvat katukuvaan. Arrow’n mukaan Suomessa meno on myös lopulta melko maltillista, valtion omaisuuden hän katsoo tägien kirjoittajille kuuluvaksi alueeksi. 

”Kyllä tägejä pitää olla, se on merkki ihmiselämästä”, Arrow tiivistää. 

Anssi Arte: Forms of Rockin’. 128 sivua. Document Press, 2015.
Artikkeli avaa Jari Tammisen Graffiti – vastakulttuurista museoiden suosikiksi -juttusarjan.