Vieraskirja
Tällä blogikanavalla vierailevat kirjoittajat tarttuvat ajankohtaisiin aiheisiin.
Helsingin yliopisto ei jatka ympäristöpolitiikan professuuria, kun jään tehtävästä eläkkeelle lokakuussa.
Professuurien lakkauttamisessa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, sillä yliopistot uudistavat opetustaan ja tutkimustaan jatkuvasti. Harva kuitenkaan ajattelee, että ympäristöpolitiikka on menettänyt ajankohtaisuutensa.
Mikä saa Helsingin yliopiston viilenemään ympäristöpolitiikalle, vaikka ympäristö vain kuumenee?
Olen toistuvasti tivannut tätä Helsingin yliopiston ylimmältä johdolta. Vastauksia on kaksi. Ensimmäinen on väistely: ympäristöpolitiikan verkostomainen professuuri ei kuulemma ole minkään tiedekunnan ytimessä eikä vastuulla. Toinen on vaikeneminen. Molemmat vastaukset tarjoavat ituja pohtia asian laajempaa tiede- ja yhteiskuntapoliittista merkitystä.
Ympäristöpolitiikan professuuri perustettiin vuonna 2001 yhteiseksi oppituoliksi kolmeen tiedekuntaan: valtiotieteelliseen, bio- ja ympäristötieteelliseen ja maatalous-metsätieteelliseen. Tämä oli perusteltua, koska alan haasteet eivät kunnioita perinteisten tieteenalojen rajoja.
Tiedekuntien rajapinnat tarjosivatkin hedelmällisen maaperän kestävän kehityksen uusien ammattilaisten kouluttamiselle. Professuurin tulevaisuudelle ne ovat kuitenkin osoittautuneet Akilleen kantapääksi.
Johtaja toisensa jälkeen on yliopistolla väistellyt kysymystä ympäristöpolitiikan professuurin jatkosta toteamalla, ettei jatkosta päättäminen ole hänen asiansa tai ettei ympäristöpolitiikka ole juuri hänen johtamansa tiedekunnan ytimessä. Ympäristöpolitiikka häviääkin yliopistosta näennäisen vaivattomasti, kun jokainen vastuullinen päättäjä päättää olla päättämättä.
Väistelystä syntyy tiedepoliittisesti outo tilanne. Tutkimusrahoittajat Suomessa ja Euroopassa pyrkivät strategioissaan vastaamaan suuriin globaaleihin kestävyyshaasteisiin. Niin myös Helsingin yliopisto – mutta toteuttaa strategiaansa lakkauttamalla ympäristöpolitiikan oppituolin ja pönkittämällä perinteisiä tieteenaloja tiedekunnissa, jotka ovat säilyneet muuttumattomina vuosikymmeniä. Jotkut jopa vuosisatoja.
Ympäristöpolitiikan alasajo on myös yhteiskuntapolitiikkaa. Kun yliopistojen rahoituksesta suurin osa tulee julkisista varoista, herkistyy yliopistojen johto poliittisen vallankäytön painotuksille. Nyt politiikan puntarit ovat oikeistopopulismin puolella. On todennäköistä, että pelkkä herkistyminen – vailla poliittista painostusta – riittää vaikuttamaan yliopistojohdon päätöksiin.
Yliopistojohdon vaikeneminen ympäristöpolitiikan alasajosta saattaa kertoa haluttomuudesta avata kiusallisia poliittisia taustavaikuttimia päätöksen takana. Ympäristöpolitiikka ei ole nykyhallituksessa pop. Ympäristöpolitiikan opetuksen ja tutkimuksen alasajo on tarkoituksenmukainen nöyrtyminen nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä, jossa yliopistorahoitusta uhkaa giljotiini.
Tämä on puhdasta spekulaatiota, jota on lähes mahdotonta näyttää toteen. Mutta ihan samanlaisella dynamiikalla spekuloivat New York Timesin journalistit selittäessään Trumpin hallinnon vaikutuksia yhdysvaltalaiseen yhteiskuntaan – myös museoihin ja yliopistoihin.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston ympäristöpolitiikan professori ja tuleva BIOS-tutkimusyksikön varttunut jäsen .
