Vieraskirja
Tällä blogikanavalla vierailevat kirjoittajat tarttuvat ajankohtaisiin aiheisiin.
Jokunen vuosi sitten eduskunnanmäellä äänestettiin. Tuloksesta innoissani kerroin poikasilleni iltapalapöydässä, että tänään on tehty päätös, että aikuiset voivat nyt mennä naimisiin sukupuolesta riippumatta, naiset naimisiin naisten kanssa ja miehet naimisiin miesten kanssa, jos niin haluavat. Hetken mietinnän jälkeen nelivuotias lausui: ”Sitten kun mä olen aikuinen, mä ainakin menen Siwaan Sofian kanssa”. No, kaikki ajallaan.
Meikit naamaan ja baanalle, jos siltä tuntuu, rakkaat poikaoletettuni!
1970-luvun alussa homoseksuaalisuus oli vielä rikos Suomessa. Sitten se oli mielenterveysongelma. Kun homoseksuaalisuus lakkasi olemasta sairausluokitus, sosiaalinen stigma jäi. Vielä nykyäänkin jotkut tahot vakuuttavat, että eheytyminen on mahdollista – taivaallinen erikeepperi saa kyllä rikkinäisimmänkin ihmisen palat takaisin kasaan. Seksuaalivähemmistöjen elämä erityisesti pienillä kylillä oli (ja on epäilemättä edelleen) melkoisen ahdistavaa. ”Se on sellainen naispari”, muistan jonkun sanoneen äänensävyllä, jolla yleensä kuvaillaan murhaajia tai psykopaatteja. Rämmi siinä sitten tavanomaisten nuoruuteen, saatikka seksuaalisuuteen liittyvien kasvukipujen yli, jos olet LGBT-lapsi tai -nuori. Vaikka asenne seksuaalivähemmistöjä kohtaan olisi ollut myönteinenkin, taannoin tavattiin mainita aina ensimmäiseksi: ”Se mun kaveri Matti, se on homo”. Sitten vasta jatkui juttu vaikka Matin kissan kaiman hauskoista edesottamuksista, kun epäilemättä olennaisin ihmisestä oli lausuttu ääneen.
Maailma on onneksi omana elinaikanani muuttunut oikeaan suuntaan. Minun lapseni kasvavat maailmassa, jossa on ”It Gets Better” –kampanja, samaa sukupuolta olevien avioliitto-oikeus, ja sana seksuaalivähemmistöt sisältää jo muutakin kuin pelkän homoseksuaalisuuden – esimerkiksi transsukupuolisuus ja muunsukupuolisuus lienevät tuttuja käsitteitä jo melkein kaikille valtamediaa ja somea edes jollain lailla seuraaville. Toisaalta, vaikka lainsäädäntö on nytkähtänyt oikeaan suuntaan, esimerkiksi sukupuoltaan korjaavan sterilisaatiopakkoa ei voi kuvailla muutoin kuin törkeänä ihmisoikeuksien rikkomuksena.
Olen varma, että räikeän epäoikeudenmukainen lakikin tulee vielä muuttumaan ympäröivän kansalaisyhteiskunnan asennemuutoksen perässä, ja jonain päivänä minun lapseni kertovat siitä ehkäpä omille lapsilleen, että miettikää, millaisia kamalia lakeja sitä ennen vanhaan oli. Ilmassa on yhä enemmän merkkejä käynnissä olevasta asennemuutoksesta, minkä myötä seksuaalivähemmistöjen edustajat alkavat vihdoin olla ihan vain ihmisiä. Eivät ulkopuolisten vaihtelevien määritelmien mukaan rikollisia, mielenterveysongelmaisia, kieroon kasvaneita, omalaatuisia, tahi pelkästään oman vähemmistönsä edustajia (halusivat tai eivät), vaan ihmisiä. Vuonna 2018 minun ei tarvitse välttämättä selittää lapsilleni kaikkea vaikkapa sateenkaariperheistä, tai muunsukupuolisuudesta, vaan tämä ihana monenkirjava maailma heidän ympärillään näyttää heille puolestani, että täällä sopii elää ja olla monella lailla, ja että kaikki mahtuvat mukaan.
Katsomme lasten kanssa Kymppitonnia. Cristal Snow on ruudussa pörröneuleineen kaikkineen, ja minun, erilaisena aikana syntyneen, tekee mieleni hihkua lapsilleni, että katsokaa, noinkin voi olla! Meikit naamaan ja baanalle, jos siltä tuntuu, rakkaat poikaoletettuni! Pidän kuitenkin suuni kiinni ja katselen vain, eikä kumpikaan heistä kysy, että miksi tuolla miehellä on meikkiä naamassa. Ohjelma on hauska. Ollaan iloisia kaikki tyynni. Ja ihan vain ihmisiä, Cristal Snow ja me.
Kirjoittaja on Into Kustannuksessa työskentelevä multipena, joka on onnellinen, kun elämässä on kirjoja, ihmisiä ja iltasatu.
