Vieraskirja
Tällä blogikanavalla vierailevat kirjoittajat tarttuvat ajankohtaisiin aiheisiin.
Seksuaalisen häirinnän ympärillä oleva hiljaisuuden kulttuuri on rikottava, ilmiön vähättely on lopetettava ja rakenteita on muutettava, jotta häirintään voidaan puuttua ja sitä voidaan ehkäistä tehokkaasti. Seksuaalinen häirintä ei ole yksilöiden, vaan koko yhteiskunnan ongelma.
Keskustelu seksuaalisesta häirinnästä jumittuu usein flirtin ja häirinnän väliseen rajanvetoon, jolloin itse ongelmaan ei päästä lainkaan käsiksi ja sitä jopa vähätellään. Kansanedustaja Sanna Marin (sd.) kertoi torstaina 16.11. Ylen A-teema -keskusteluohjelmassa kokemastaan seksuaalisesta häirinnästä, mutta Yle uutisoi aiheesta myöhemmin otsikolla “Näin flirttailet syyllistymättä seksuaaliseen häirintään”. Tällaiset journalistiset valinnat laskevat julkisen keskustelun tasoa entisestään. Samaisessa keskusteluohjelmassa mukana ollut oikeusministeri Antti Häkkänen (kok.) kyllä esitti huolensa seksuaalisesta häirinnästä, mutta samaan hengenvetoon hän totesi, että rikoslaki ei ole ensisijainen keino, vaan avain on keskustelussa ja tuomitsemisessa.
Häirinnästä on keskusteltu jo vuosikausia ja keskustelua ovat johtaneet etupäässä naiset, mutta heidän kokemuksiaan ei ole kuunneltu ja niitä on vähätelty.
Suomessa esille tulleista tapauksista, kuten Kallion lukion lehtorista ja Tomi Metsäkedosta, on toki puhuttu, mutta silloinkin on useimmiten sivuutettu seksuaalinen häirintä rakenteellisena ongelmana ja keskitytty enemmän yksilöihin. Heidi Lindénin tutkimukset elokuva-alalla esiintyvästä rakenteellisesta häirinnästä on suurilta osin sivuutettu lähes kokonaan vaikka hänen keräämänsä aineisto on laajaa ja todistaa myös valta-aseman väärinkäytöstä alalla. Opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok.) on sentään sanonut Kallion lukion tapauksen jälkeen, että koulutuksen järjestäjien käytännöt tulee selvittää ja tarkastaa. Laasosen mukaan selvityksiä voidaan hyödyntää käynnissä olevassa lukiolain uudistuksessa.
Viranomaisilla, oppilaitoksilla ja työnantajilla on lakiin perustuva velvoite edistää tasa-arvon toteutumista ja siten ehkäistä myös syrjintää ja seksuaalista häirintää.
Tasa-arvolaki sanoo syrjinnästä ja seksuaalisesta häirinnästä seuraavaa:
”Seksuaalista häirintää ja häirintää sukupuolen perusteella samoin kuin käskyä tai ohjetta harjoittaa sukupuoleen perustuvaa syrjintää on pidettävä tässä laissa tarkoitettuna syrjintänä.
Seksuaalisella häirinnällä tarkoitetaan tässä laissa sanallista, sanatonta tai fyysistä, luonteeltaan seksuaalista ei-toivottua käytöstä, jolla tarkoituksellisesti tai tosiasiallisesti loukataan henkilön henkistä tai fyysistä koskemattomuutta erityisesti luomalla uhkaava, vihamielinen, halventava, nöyryyttävä tai ahdistava ilmapiiri.”
Tasa-arvolaki velvoittaa viranomaisia, oppilaitoksia ja työnantajia laatimaan tasa-arvosuunnitelman, jotta tasa-arvon edistäminen olisi johdonmukaista ja suunnitelmallista. Tällä hetkellä lain velvoittama suunnitelma on siinä mielessä puutteellinen, että siinä keskitytään lähinnä palkkatasa-arvoon. Myös seksuaalisen häirinnän estämisen ja ehkäisyn pitäisi olla johdonmukaista ja suunnitelmallista ja sekin pitäisi kirjata lakiin.
Pelkkä laki ei tietenkään muuta asioita, vaan tarvitaan laajempaa asennemuutosta. Johtajilla ja esimiehillä on vastuu työyhteisöjensä ilmapiiristä. Pomojen on aktiivisesti muokattava asenneilmapiiriä sellaiseksi, että seksuaalista häirintää ei suvaita missään olosuhteissa ja myös sellaiseksi, että seksuaalisesta häirinnästä ilmoittamisen kynnys madaltuu olemattomiin.
Työnantajien ja muiden pomojen lisäksi myös työsuojelu- ja luottamushenkilöstön tulee olla aktiivisia seksuaalisen häirinnän estävän asenneilmapiirin luomisessa. Valtuutetuille pitää antaa koulutusta seksuaalisen häirinnän kohtaamisesta ja siihen puuttumisesta. Työsuojelu- ja luottamushenkilöstön panos on ensiarvoisen tärkeä varsinkin sellaisessa tilanteessa, jossa pomot eivät ole tarpeeksi aktiivisia tai ovat itse syyllisiä seksuaaliseen häirintään.
Poliitikot, työnantajajärjestöt ja ammattiliitot voisivat seurata keskustelua Ruotsissa ja Norjassa. Molemmissa maissa eri alojen naiset ovat ryhtyneet tuomaan aloillaan rehottavaa seksuaalista häirintää ja sen mahdollistavaa hiljaisuuden kulttuuria aktiivisesti näkyväksi. Avoimien kirjeiden allekirjoittajia on jo liki 10 000 eri aloilta näyttelijöistä ja artisteista juristeihin sekä poliitikoihin eikä #MeToo-kampanjan synnyttämä liikehdintä ole todennäköisesti vielä loppumassa. Liikehdintää on jo ehditty verrata naisten äänioikeuskamppailuun.
Ruotsin tasa-arvoministeri Åsa Regnér, kulttuuriministeri Alice Bah Kuhnke sekä lukioministeri Anna Ekström ovat ottaneet tiukasti kantaa seksuaaliseen häirintään ja luvanneet parannuksia poliittisella tasolla. Ministerit ovat kertoneet myös omista häirintäkokemuksistaan. Suomessa ei vastaavaa ole toistaiseksi nähty, mutta se ei tarkoita etteikö ongelma olisi täälläkin tosiasia.
Ruotsissa käynnissä oleva liikehdintä saavuttaa lopulta myös Suomen, mutta päättäjien pitää reagoida jo nyt.
Seksuaalinen häirintä ei rajoitu tietenkään vain työelämään ja oppilaitoksiin, vaan se elää ja voi hyvin internetissä, julkisissa tiloissa, kaduilla, ravintoloissa ja kaikkialla.
Tasa-arvolain parantamisen lisäksi tulee harkita myös sukupuolen lisäämistä koventamisperusteeksi viharikoksia koskevaan rikoslakiin. Seksuaalisen häirinnän ja väkivallan ehkäiseminen vaatii aktiivista toimintaa myös yksilötasolla ihan jokaiselta ihmiseltä. Keinoja sukupuolittuneeseen vihapuheeseen puuttumiseen esitellään Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon Vihan ja inhon internet -kirjassa ja niitä keinoja voi soveltaa myös internetin ulkopuolella.
Niemisen ja Vehkoon ratkaisuja on esitelty myös Voiman artikkelissa Tie ulos normihuorittelusta.
Sen sijaan, että tuhlataan tunnin verran ruutuaikaa flirtin ja häirinnän välisen rajanvedon pohtimiseen suorassa tv-lähetyksessä, meidän pitää kyetä pohtimaan ja tekemään konkreettisia toimenpiteitä ja ratkaisuja. Seksuaalinen häirintä on vanhempi asia kuin itsenäinen Suomi ja viimeistään nyt pitäisi jo toimia.
Kirjoittaja on vuoden hetero 2016.
