Kun silmä sumenee ja korvat menee lukkoon

Nenä kylmenee ja leuka tutisee ja poski kuihtuu ja huulet mutisee

Hiukset kangistuu ja kätesi vapisee, jalka puutuu ja

silloin tulevat ovellesi paarin kantajat

(Muksut: Kun silmä sumenee, esitetty osana Ylioppilasteatterin pääsykokeita 2001.)

Haluan näyttelijäksi. Tämä ajatus riivaa minua aktiivisesti vuosina 2000-2010. Tämän halun tähden olen valmis tekemään oikeastaan mitä vain. Harjoittelemaan järjettömillä aikatauluilla, joihin ei kuulu vapaa-aikaa. Ensisijaistamaan kaikki mahdollisuudet näytellä, vaikkei mitään rahallista korvausta ole saataville. Kitkutan äärimmäisen pienillä tuloilla. Kaiken johtotähtenä loistaa vankkumaton usko siihen, että tätä haluan tehdä. Tämä on tärkeintä maailmassa.

Ensi-ilta on ohi. On kummallinen olo. Kaikki ei olekaan niin suurta. Näytelmästä puuttuu kollektiivinen kokonaisvaltainen tunne. Ei tässä osaa oikein ajatella. Tyhjää! Niinpä niin päässä ei mikään muutu. Oot paska, paska, paska. Et osaa näytellä. Oot huono päkistelijä, epäaito idiootti. Ihmiset nauraa sulle sun selän takana. (11.3.2002 oma päiväkirja)

Rooli oli Villisorsan Hedvig Kellariteatterissa. Nyt voin tuntea sympatiaa tuota epävarmaa esiintyjää kohtaan. Sain esityksestä ja omasta työskentelystäni hyvää palautetta, mutta sillä ei tainnut tuolloin olla merkitystä. Noina vuosina minua piinasi se, etten ollut saanut koulutusta näyttelijäntyöhön Teatterikorkeakoulusta, mikään muu ei kelvannut. Tuohon aikaan Teatterikorkeakoulu oli ainoa paikka, joka saattoi todentaa sen, että minusta oli alalle. Hakeminen Teatterikorkeakouluun, jota pidin jumalan temppelinä, oli hyvin latautunut tilanne.

Teak ahdistaa. Tuntuu että kaikki hajoaa käsiin. Mikä on tämä säkki päässä. Ei Teak oo koko maailma, mikään ei oo. Teak tekee mut hulluksi. Vitun tehtävä. (11.4.2002)

Ja h-hetki lähestyy.

Tuntuu tosi vaikeelta toimia. Teak. Oma tehtävä tuntuu typerältä vaikka siihen on uskonut niin kauan. En luota itseeni arvostelijana nyt, en kai muutenkaan. Aina välillä ja sitten taas ei. Mikä prosessi. Jännittää, ahdistaa, pelottaa. En osaa harjoitella enää. Mitä mun pitäisi tehdä. Miettiä Anna-Liisaa? Muista, kysymys ole tehtävästä vaan sisäisestä valosta. Siihen on uskottava. Ei ole muuta tietä. (17.4.2002)

Hain näyttelijäntyön laitoksella kaksi kertaa. Molemmilla kerroilla sain aikaa tuomariston edessä 5min per hakukerta. Palautetta ei tietystikään voitu antaa, kun hakijoita oli tuossa vaiheessa niin paljon. Ehkä hyvä niin.

Opettajat olivat usein myös sellaisessa asemassa, että heidän edessään onnistuminen saattoi tarjota työmahdollisuuksia ja näin myös kävikin.

Opiskelin näyttelijäntyötä Avoimessa yliopistossa, Kellariteatterissa, Suomen lausujain liiton kursseilla, työväenopistoissa, kesäkursseilla ja myöhemmin teatteri-ilmaisun ohjaajan opinnoissa Metropoliassa ja teatteriopettajan opinnoissa Teatterikorkeakoulussa vapaavalintaisilla kursseilla. Tähän ajanjaksoon mahtuu monenlaisia opettajia. Muistan heistä jokaisen melko tarkasti. Etenkin olen muistellut opettajia, jotka säilyttivät rajansa ja niitä, jotka eivät huolehtineet niistä tai jopa tietoisesti halusivat ylittää ne.

Ihailen näyttelijöitä ja etenkin näyttelijäntyönopettajia ja ohjaajia. Kaikkia heitä, joilla on valta kertoa minulle, olenko onnistunut vai en. Tuohon aikaan tärkeintä oli saada vahvistusta ulkoapäin. Yhden koulutukseen liittyvän produktion aikana koulun näyttelijäntyönopettaja tulee antamaan palautetta

Ja sekin ärsytti kun P. oli katsomassa. Ja oisko vielä se että kadehdin, kun P kehui S:ä ja O:ta ja sanoi, että ne on kehittynyt, ja oisin niin toivonut, että se ois mulle sanonut jotain. No joo, nyt ainakin selviää, että mua ei ahistanut se esitys vaan se P:n palautehommeli. Just se, että oli sellainen nöyryytys / häpäsy hetki, jossa jotenki tuli ajatus, että mä oon huono tyhmä näyttelijä, ja vielä selittelijä. (29.4.2008, oma työpäiväkirja)

Uskon, ettei ole harvinaista, vaan oikeastaan melko tyypillinen tilanne nuorelle taidealalle pyrkivälle ihmiselle, asettaa opettaja ja ohjaaja erityislaatuisen asemaan, itsensä yläpuolelle, asiantuntijaksi ja jopa kyseenalaistamattomaksi auktoriteetiksi. Vaikkakin minä en tässä kyseissä tilanteessa ollut enää niin kovin nuori, melkein kolmekymmentä. Opiskelijana niin kauan unelmoimallani alalla tunsin silti itseni haavoittuvaksi ja epävarmaksi.

Suhde tavoiteltuun ammattiin taidealalla teki monista kohtaamisista opettajien kanssa melko jännitteisiä. Opettajat olivat usein myös sellaisessa asemassa, että heidän edessään onnistuminen saattoi tarjota työmahdollisuuksia ja näin myös kävikin. Kuten aiemmin kirjoitin ihailuni oli ehdotonta. Koin, että minulta puuttui jotain, mitä heillä oli, ja sen tähden esimerkiksi kaikki ylimääräinen huomio tuntui vahvistavan sitä, että minussa on aineksia alalle. Sen tähden olin vain ilahtunut, kun huomasin erään opettajani katselevan minua ”sillä silmällä”. Ihastuin tietysti, miksi en olisi, minua vanhempaan, komeaan, lahjakkaaseen näyttelijään, joka suuntasi palavasilmäisen katseensa juuri minuun. Viittaan opettajaan tässä kirjaimella N.

Olipa ilta. N sanoi että olen ainoa joka ymmärtää. N sanoi, että mä oon yhtä aikaa elävä ja kuollut. N luki mulle jonkun rakkausrunon, joka tuli sille mieleen. N on kiinnostunut minusta ja mä oon kuin hautajaissaattue! (oma päiväkirja 2001)

Vuorovaikutukseen liittyy molemminpuolisia tunnekokemuksia. Siksi on edellytettävä, että opettaja tuntee oman vastuunsa ja pitää ammatilliset rajat selkeinä ymmärtäen samalla oppilaansa reagointia.

Kahden kesken ollessamme hän avautui myös siitä, miten muut olivat huomattavasti lahjattomampia kuin minä. Minä olin kuin Valkyyria, loistin valoa. Niinpä kun hän suuteli minua opetustuntien päätyttyä olin vain ilahtunut. Myöhemmin hieroessani hänen selkäänsä hotellihuoneessa, muistan epämiellyttävän tunteen, kun hän kertoi minun kovasti muistuttavan yhtä toista nuorta naista, joka oli aiemmin ollut hänen huomionsa kohteena. En halunnut kuulla, että samassa tilanteessa oli ollut joku toinen ja että me muistutimme toisiamme. Halusin olla ainutlaatuinen, joten sivuutin asian nopeasti. Miehellä oli tietysti puoliso ja tulitikku paloi nopeasti loppuun.

Jos voisin nyt palata ajassa taaksepäin, toivoisin ettei hän olisi ylittänyt rajaa. Toivon, että hän olisi säilynyt opettajana. Kaikki hänen antamansa palaute joutui toiseen valoon. Jouduin pohtimaan, oliko kyse todella minun lahjakkuudestani vai siitä että ihailin häntä pyyteettömästi. Ajattelen, että hän oli hyvä opettaja silloin kun hän opetti, mutta se mitä hän teki opetuksen ulkopuolella muutti suhteeni hänen opetukseensa, jättäen siihen tahran.

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

Uskon että on melko tyypillistä hieman ihastua opettajaansa. Opetusalan ammattijärjestö OAJ on julkaissut verkkosivuillaan aiheesta kannanoton, Opettajan ja oppilaan väliset seurustelusuhteet, vuonna 2000.

On tavallista ja enimmäkseen hyödyllistä, että oppilas ja opettaja tuntevat toisensa läheisiksi ja hyväksyviksi. Oppilaan taholta tähän liittyy toisinaan ihannointia, ihastumista ja jopa rakastumista. Vuorovaikutukseen liittyy molemminpuolisia tunnekokemuksia. Siksi on edellytettävä, että opettaja tuntee oman vastuunsa ja pitää ammatilliset rajat selkeinä ymmärtäen samalla oppilaansa reagointia.

Opettaja on asemassa, johon voi kohdistaa tunteita. Silloin voi mennä sekaisin se mitä on ihailu, mitä ihastuminen, mikä on todellista kiintymystä toiseen ihmiseen, mikä taas opettaja-aseman tuomaa ylimääräistä arvoa, joka ei oikeastaan paikannu itse opettajaan vaan hänen asemaansa. Tämä ihailu voi hivellä opettajan itsetuntoa ja houkutella rajan ylityksiin. Silloin voi olla paikallaan palauttaa itsensä takaisin maan pinnalle ja ymmärtää, että kysymys tuskin on omasta erinomaisuudesta ja viehättävyydestä, vaan ennemminkin siitä valta-asemasta, joka minulla on opiskelijaan nähden.

*kuiskuteltu korvaani näyttelijäntyönopettajan taholta opetuksen jälkeen baarissa

• 21.2.2020