Toimitukselta
Ajatuksia Voiman toimituksesta.
Siunattu maanantaiaamu sai epämiellyttävän käänteen, kun media toimitti eteeni uusimman luvun Suomen istuvan hallituksen häpeällisestä toilailujen saagasta.
Oikeistohallituksen oikealta laidalta kajahti jälleen kerran huolestuttava kannanotto, kun valtiomiehen arvokkuudella vakavaa talouspolitiikkaa partavedestä räpsyripsiin kommentoinut kansanedustaja Teemu Keskisarja ja jopa perussuomalaiseksi poikkeuksellisen bensa-orientoitunut Sheikki Laakso ilmoittivat viettävänsä itsenäisyyspäivää Linnan juhlien sijaan äärioikeiston soihtumarssilla.
Onko kyse perussuomalaisten askeleesta kohti äärioikeistoa, vai kenties paluusta puolueen populistisille juurille? Kohussa on ripaus perinteistä persuspektaakkelia, jota muun muassa europarlamentaarikko ja (virallisesti entinen) viihdejulkkis Sebastian Tynkkynen on harrastanut eduskunnassa pidettyjen maraton-mittaisten kiukuttelupuheiden muodossa.
Toisaalta Laaksosen ja Keskisarjan valinnassa on kyse puolueaktiiveille jo perinteikkääksi muodostuneesta flirttailusta äärioikeiston kanssa, luultavasti osin siksi, että äärioikeisto ihan oikeasti kiinnostaa ja osin siksi, että vasemmistolaisten hermoilu ja porvareiden kiusallinen kiemurtelu perussuomalaisille tyypillisen kaksoisviestinnän äärellä on hyvää viihdettä.
Kolmas syy kiukuttelulle lienee vanhinta juurta perussuomalaisen mediapelin ytimessä: kohujen nyhtäminen tyhjästä.
Kohujen kautta voi aina aloittaa uhriutumisen ajojahdista ja harhautukseksi tarkoitetun länkyttämisen sananvapaudesta ja kansalaisoikeuksista. Kyseessä on myös julistautuminen irwingoodmanilaiseksi ”kansan syvien rivien” äänitorveksi löysällä populismilla, jonka avulla jopa shakkikerhoissa pyörivä Helsingin yliopiston dosentti voi esittäytyä perustaviksena. Näin siitäkin huolimatta, että todelliset poliittiset intressit niin puolueella kuin dosentilla itselläänkin eivät voisi olla piiruakaan vihamielisempiä nimenomaan tavallisten suomalaisten hyvinvointia ja menestystä kohtaan.
Istuuhan perussuomalaiset hallituksessa, jota Helsingin Sanomien mielipidetutkimuksen mukaan yli puolet pitää Suomea aktiivisesti huonommaksi maaksi tekevänä voimana.
Oman irvokkaan häivähdyksensä koko soppaan tuo suomalaisten heikko käsitys demokratian itsepuolustuksesta sekä sanan- ja mielipiteenvapauden peruslogiikoista.
Eräs 1900-luvun merkittävimmistä Marx-kriitikoista, filosofi Karl Popper esitteli suvaitsevaisuusparadoksin teoksessaan Avoin yhteiskunta ja sen viholliset (1945). Popper kirjoittaa, että mikäli avoin ja suvaitsevainen yhteiskunta suvaitsee antidemokraattisia ja suvaitsemattomia liikkeitä, se lakkaa lopulta olemasta suvaitsevainen.
Mainittakoon myös perisuomalainen ”woke-öyhöttäjä” Urho Kekkonen, joka kritisoi proto-keskisarjalaista populismia jo kauan ennen Keskisarjaa pamfletissaan Demokratian itsepuolustus (1934).
Popperin hengessä julkisilla keskustelijoilla, siis ensikädessä suomalaisilla tieteilijöillä, poliitikoilla ja medialla pitäisi olla rohkeutta puhua asioista niiden oikeilla nimillä ja kertoa istuvien poliitikkojen viihtymisen Sarastus-lehden ja 612-yhdistyksen kaltaisten länsimaiden perikatojen kanssa olevan riski sanan- ja mielipiteenvapaudelle.
Sheikki Laaksolla oli selkärankaa vetäytyä aloittamastaan minä-minä -spektaakkelista, toisin kuin Keskisarjalla, jonka ydinperiaatteeseen vaikuttaa kuuluvan linssiluteilu kiusallisesta N-sanaperformanssista, ilmiselvän tarkoituksella rytätystä kravatista huuruisiin höpöttelyihin rikkaista opiskelijoista.
Tässä maailmanpoliittisessa tilanteessa ja näin pahassa sivuluisussa olevassa valtiossa ei olisi varaa käyttää liikaa aikaa yksittäisten kansanedustajien huomiohakuisten töhöilyjen setvimiseen.
