eli kuinka trans-representaatiokeskustelu käänsi meitä kehityksessä taaksepäin

Kun olin yksitoistavuotiaana kerännyt kaiken rohkeuteni ja tahdonvoimani, koputin koulukuraattorin oveen. Istuin hänen tuoliinsa ja tunnustin suurimman, painavimman salaisuuteni: ”Mää luulen, että mää oon transu.”

En tiennyt tarkalleen millaista apua odotin, mutta kaduin tätä rohkaistumistani heti, kun sain kuraattorin vastauksen. Hän ei voisi auttaa minua, koska oli itse hetero.

Sain lapulle Setan yhteystiedot ja kehotuksen olemaan sinne yhteydessä.

Kotimatkalla revin lapun häpeissäni palasiksi ja päätin, etten enää koskaan kertoisi asiasta kenellekään. Olin ollut tyhmä kuvitellessani, että tavallinen hetero voisi auttaa kaltaistani kummajaista.

Vuosi oli 2007, ja kymmenen vuoden jälkeen olen usein kertonut tätä tarinaa ystävilleni naureskellen. Eihän tuollaista enää tapahtuisi.

Vuoteen 2021 tultaessa en ole tästä enää yhtään niin varma.

Viime vuoden syyskuussa noussutta kohua Kansallisteatterin Kaikki äidistäni -näytelmän roolituksesta seurasin häkeltyneenä.

Transnaisen rooliin oli valittu miesnäyttelijä. Alun perin sosiaalisessa mediassa asian esiin nostaneet kokivat tämän olevan rakenteellista väkivaltaa ja vääryys kaikkia transsukupuolisia kohtaan.

Kun tuli ilmi, että hahmo oli näytelmäkäsikirjoituksessa luokiteltu transvestiitiksi eikä transsukupuoliseksi, ongelman katsottiin olevan ohjaajan, näyttelijöiden ja teatterinjohtajan välisessä kommunikaatiossa sekä siinä, ettei yhteiskunnassa vieläkään ymmärretä tarpeeksi transsukupuolisuuteen liittyviä asioita.

Mediassa ei missään välissä sen kummemmin haastettu väitettä, josta kaikki lähti: mies transnaisen roolissa on vääryys.

On vaikea keksiä hyvää syytä sille, miksi miesnäyttelijän tulisi esittää sukupuolenkorjausprosessin läpikäynyttä transnaista. Tämän voisi perustellusti tulkita väitteeksi, ettei transnainen olisi ”oikea” nainen. Se ei silti voi olla mikään sääntö, vaan roolitusratkaisua on voitava tulkita teoksen sisältä käsin, sen kokonaisuuden osana, jonka muut roolitukselliset, näyttelijäntyölliset, dramaturgiset ja ohjaukselliset ratkaisut yhdessä luovat.

Roolituksen herättämässä suuttumuksessa ei kuitenkaan ollut kyse vaatimuksesta, että sukupuoltaan korjanneen transnaisen rooliin ei aina laitettaisi miesnäyttelijää. Miehen roolittamisen transnaisen rooliin ylipäätään opetettiin olevan ”Kaikkien transihmisten väärinsukupuolittamista valtakunnan näkyvimmällä tavalla”.¹

Muutamat asiasta haastatellut alettiin nopeasti nähdä yksimielisenä trans-yhteisönä, ja tämä ”kaikkien transihmisten” puolesta lausuttu julistus jäi elämään.

Transsukupuolisella tarkoitetaan ihmistä, joka identifioituu vastakkaiseen sukupuoleen, kuin mitä biologisesti, synnynnäisesti edustaa.

Siinä kaikki.

Transsukupuolisuuteen ei kuulu määritelmällisesti esimerkiksi biologisen sukupuolen ilmenemismuotojen kirurgista, hormonaalista tai muuta muuntelua. Kehon muokkaaminen vastaamaan omaa sukupuolikokemusta on vain yksi ratkaisu, jolla voi käsitellä ja helpottaa transsukupuolisuuden tuomia ristiriitoja. Puhuessamme transsukupuolisista emme oletusarvoisesti puhu kehoaan sukupuolikokemustaan vastaavaksi muokanneesta henkilöstä.

Transvestiitti tarkoittaa ihmistä, joka pukeutuu vastakkaiselle sukupuolelle suunniteltuihin tai miellettyihin vaatteisiin. Määritelmään ei sisälly sukupuoli-identiteetti. Ulkopuolinen saattaisi siis luonnehtia esimerkiksi transsukupuolista henkilöä transvestiitiksi.

Koska transsukupuolisuus ei lähtökohtaisesti näy ulospäin, kaikenlaiset yleispätevät moraalisäännöt tällaisten hahmojen roolituksista ovat täysin järjettömiä. Ne taistelevat myös teatteritaiteen perusolemusta vastaan vaatiessaan sen taipumaan joihinkin ennalta määrättyihin väittämiin ja mielipiteisiin.

Lisäksi sääntöjen laatiminen tarkoittaa sitä, että hahmon transsukupuolisuus on määriteltävä etukäteen, eikä sitä koskaan voisi esimerkiksi näytelmässä jättää tulkinnanvaraiseksi. Näin typistämme transsukupuoliset fiktiossa pelkästään transsukupuolisuuden ilmentymiksi. Tämä on haitallisen representaation ydin.

Minä olen transmies.

Selittäessäni kokemustani muille totean usein, että ”luulen olevani mies”. Tällä pyrin havainnollistamaan sitä, että kyse ei ole mistään ”poikamaisuudesta” tai sopeutumattomuudesta naissukupuoleen liitettyihin kulttuurisiin oletusarvoihin esimerkiksi käyttäytymisen tai pukeutumisen suhteen, vaan kysymys on jostain syvimmästä osa-alueesta minuuden kokemuksessa, siitä tunteesta, joka usein kuvataan sanoin ”syntynyt väärään kehoon”.

En ole kuitenkaan muokannut kehoani millään tavalla, ja täten näyttäydyn ympärilläni oleville ihmisille naisena.

Jos minusta tehtäisiin fiktiivinen hahmo, tuntuisi omituiselta ajatella, että tätä tulisi näytellä mies. Taiteellisena ratkaisuna ottaisin tämän kunnianosoituksena, mutta sääntönä se on hyvin ongelmallinen. Kuinka tällöin selitettäisiin hahmon saama kohtelu naisena? Entä hahmon kokema ristiriita fyysisen sukupuolen ja hänen oman kokemuksensa välillä? Saisiko yleisölle edes kertoa, että hahmo on biologisesti nainen, vai olisiko tämäkin rakenteellista väkivaltaa ja transfobiaa?

Pelkäsin Kansallisteatterin tapauksen johtavan siihen, etteivät suuret teatterit enää uskalla ottaa transsukupuolisuutta käsitteleviä teoksia ohjelmistoonsa.

Sen jättämä jälki oli kuitenkin vielä pahempi.

Tasa-arvoa kannattavat ikätoverini tuntuvat nykyään olevan sitä mieltä, että muilla kuin transsukupuolisilla ei ole oikeutta ottaa trans-aiheisiin kantaa. Ajatuksia ja mielipiteitä voi kyllä jakaa, mutta vain jos ne on ensin kuultu trans-aktiivin suusta. Kysymys ”Kuka saa kertoa kenenkin tarinoita?” on kääntynyt pikemminkin väitteeksi: ”Vain transsukupuoliset saavat kertoa transsukupuolisten tarinoita.” Väite ulottuu sekä keskustelukulttuuriin että luovan alan toimijoihin näyttelijöistä ohjaajiin ja kirjoittajiin. Tiedän näyttelijänalkuja, jotka eivät enää ottaisi vastaan roolia transsukupuolisena hahmona. Ennen syksyä 2020 en ollut koskaan kuullut tällaisesta vakaumuksesta.

Liian monelle olen yrittänyt selittää, että meihin ei liity sen kummempia sääntöjä kuin muihinkaan.

Uskon, että trans-representaatiokeskustelussa moni kyseenalaistava ääni vaimeni heti alkuun, koska ihmiset, jotka haluavat olla tasa-arvon ja vähemmistöjen puolella kokivat ymmärtävänsä liian vähän. Tiettyjen ihmisten ääni miellettiin koko vähemmistöryhmän ääneksi, ja moni varmasti kuvittelee, että kyse on vain uudesta sukupolvesta, joka tiedostaa asiat paremmin. Erinäiset someaktiivit ovat nousseet auktoriteetteiksi, joiden suusta kuullaan totuus siitä, miten transsukupuolisuuteen ja transsukupuolisiin tulee suhtautua.

Alati muuttuvien termien hallintaa pidetään keskustelukyvyn mittarina ja näissä kompastuva tuomitaan usein ymmärtämättömäksi. Esimerkiksi vanhan sanan, ”transseksuaalin” käyttäjä teilataan usein välittömästi. Tämä kehno käännös englannin kielestä ei ole loukkaava. Se on vain harhaanjohtava antaessaan ymmärtää, että transsukupuolisuus liittyisi jotenkin seksuaalisuuteen, joten siitä on luovuttu. Termiä käytettiin kuitenkin suomen kielessä pitkään ja minusta on vain ymmärrettävää, että se joiltain vielä lipsahtaa.

Koska trans-aihetta pidetään herkkänä, siitä ei välttämättä uskalleta kysyä, eikä yhteistä pohdintaa tai keskustelua synny. Toiset kokevat, ettei heillä ole oikeutta puuttua muiden asioihin ja vaikenevat, toiset seuraavat kiihkeästi ulkoa opeteltuja totuuksia ja julistavat niitä tasa-arvon nimellä eteenpäin.

Viikko sitten koin elämyksen, jollaista en ole kahdenteenkymmenenteenviidenteen ikävuoteeni mennessä aikaisemmin kokenut.

Ystäväni oli kirjoittanut kurssiaan varten fiktiota, jossa hän käsitteli muun muassa naiseksi kasvamista murrosiän alussa olevien hahmojen kautta. Toinen hahmoista oli transsukupuolinen.

Ensimäistä kertaa ikinä sain lukea lapsesta, joka käy läpi asioita, jotka minä jouduin piilottamaan kaikilta koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan. Asioita, joita pidin silloin häpeällisinä ja jopa sairaina, koska kuvittelin, ettei niitä koe kukaan muu. Ainoat samastumispinnat, joita lapsena näille kokemuksille löysin, oli Poika nimeltä Päivi ja Rent-musikaalin transnaishahmo Angel. Häntä muuten näytteli mies.

Lapsuuteni olisi voinut olla hyvin erilainen, jos olisin saanut kokea tämän jo silloin. Todennäköisesti syvälle juurtunut häpeä olisi ainakin lientynyt sen verran, etten enää aikuisena tekstiä lukiessani olisi nähnyt niin kovasti vaivaa itkuni peittämiseen. Kymmenessä minuutissa tunsin tulleeni tunnustetuksi ja ymmärretyksi tavalla, jota en ollut edes tiennyt kaipaavani.

Ystäväni puolestaan oli huolissaan siitä, uskaltaisiko hän edes viedä kirjoitustaan kouluun. Eihän hän ole trans, ei hänellä katsota olevan oikeutta kirjoittaa aiheesta.

Ajatus siitä, että vain transsukupuolinen voi kirjoittaa tai puhua transsukupuolisuudesta on paitsi lapsellinen ja epälooginen, myös hyvin haitallinen.

Meitä ei yksinkertaisesti ole kovin montaa. Kaikki meistä eivät halua kirjoittaa tai näytellä. Jos heterot kirjoittavat heteroudesta, homot homoudesta ja transsukupuoliset transsukupuolisuudesta, tarinoiden määrässä toteutuu sama epäsuhta kuin todellisuudessakin: tuhannesta tarinasta ehkä aivan enimmillään yksi voisi käsitellä transsukupuolisuutta.

Kaikki meistä eivät myöskään halua kertoa julkisesti olevansa transsukupuolisia, eikä heiltä voida tätä vaatia.

Ajatus vesittää myös täysin sen, mille fiktion tuottaminen rakentuu: meidän kuuluu voida kirjoittaa näkökulmia, tarinoita ja hahmoja, joita emme itse edusta. Fiktio ei ole omaelämäkertaa. Usein siinä yhdistellään omia kokemuksia ja ajatuksia johonkin sellaiseen, mitä ei itse ole kokenut.

Väittämällä, että cis-sukupuolinen ei voi kertoa trans-hahmon tarinaa kiellämme minkäänlaisen samastumispinnan tai yhtymäkohdan olemassaolon cis- ja transsukupuolisten välillä. Teemme transsukupuolisuudesta jotain niin erikoista, ettei kukaan määritelmään kuulumaton voi ymmärtää tai kommentoida siihen liittyviä asioita. Paljon jää tällöin kertomatta, paljon rakentavia ajatuksia sanomatta ja paljon yhtymäkohtia löytämättä.

Tällaiset väittämät johtavat auttamatta ”En voi auttaa, koska olen itse hetero” -tyyppisiin ratkaisuihin.

2007 tällainen toteamus tehtiin todennäköisesti siksi, että ei tiedetty tarpeeksi.

2021 meillä on tietoa ja näkökulmia tarjolla huimasti enemmän. Jos tasa-arvoa kannattavan ja vähemmistöt huomioonottavan ihmisen kuuluu kuitenkin ajatella, ettei ole kykenevä tai oikeutettu ottamaan kantaa, koska ei kuulu tähän vähemmistöön, siitä ei ole meille mitään iloa. Emme ole edenneet mihinkään.

Ystäväni rohkeni viemään tekstinsä kouluun. Odotetusti hänen oikeutensa transhahmon tarinaan herätti pohdintaa. Ennen kuin hän uskalsi edes antaa tekstiä muille luettavaksi, hänen oli mainittava, että oli antanut transsukupuolisen ystävänsä lukea sen läpi. Ikään kuin hänen tekstiinsä olisi näin lisätty leima, että tämä on yleisesti trans-sertifioitu tuote, ”I am trans, and I approve of this message.”

Jos tämä ei olisi surullista, se olisi pirun huvittavaa.

Ihmisten argumenttien, ajatusten ja teosten tarkasteleminen ensisijaisesti siitä näkökulmasta, mitä he itse ovat ja edustavat, sotii kaikkea sitä vastaan, mitä argumentaatiosta tai fiktiosta olen ikinä oppinut. Se ei johda hedelmälliseen, kaikki näkemykset huomioon ottavaan keskusteluun ja on lähtökohdiltaan syrjivä ja ihmisiä kategorisoiva.

Keskustelulta, jonka oletetusti oli tarkoitus edistää tasa-arvoa ja kaikkien äänien tulemista kuulluksi, tämä on surkea perintö.

En voi enkä halua toimia koko trans-yhteisön äänenä.

Niille, jotka transsukupuolisen ääntä kuitenkin kaipaavat liittyen esimerkiksi siihen, voivatko käsitellä aihetta fiktiossaan, minulla on tarjota yksi: Antakaa palaa vaan.

Se voi auttaa jotakuta kaltaistani huomaamaan, ettei hän ole sen erilaisempi kuin muut, ja että se, mitä hän käy läpi, kiinnostaa muitakin kuin niitä, joille se on omakohtaista. Jotakuta toista se saattaa auttaa ymmärtämään kaltaisiani.

Sama pätee keskusteluun. Siihen osallistuminen ei vaadi asiantuntijuutta tai spesifien termien hallintaa. Kysymällä ja pohtimalla pääsemme pidemmälle kuin häpeämällä omaa tietämättömyyttämme. Emme voi nostaa omakohtaista kokemusta tiedon ylimmäksi auktoriteetiksi, jonka alle muiden äänien on tasa-arvon nimissä sulauduttava.

Ennen kaikkea haluan sanoa, että te ette kaipaa mandaattia minulta, ettekä keneltäkään muultakaan.

Se, mikä koskee joitakin meistä, koskee tavalla tai toisella meitä kaikkia.