Teksti Maria Haanpää

Ilmastouutisia helmi–maaliskuussa 2014.

Rankat helteet ovat tuttu aihe Australian ilmastouutisista – esimerkiksi vuosi 2013 oli sikäläisen mittaushistorian kuumin vuosi. Sen jatkoksi saatiin vielä kesä (joulu–helmikuu), joka oli huomattavan kuuma varsinkin Australian kaakkoisosissa. Tämä kesä rikkoi ainakin 156 paikallista helle- ja muuta sääennätystä.

Riippumaton tutkijaryhmä Climate Council on koonnut siitä raportin The Angry Summer. Jos tuo otsikko kuulostaa tutulta, niin sitähän se onkin. Myös edellinen kesä oli heidän mielestään ”vihainen” (ks. Sääasema 27.3.2013).

Australiassa kesällä 2013/2014 rikkoutuneita paikallisia lämpöennätyksiä. Kuvan tekstit on helpompi lukea isommasta versiosta, joka on raportin (pdf) sivulla 4. (Kuva © Climate Council of Australia Ltd)

Yksityiskohtaisempi erittely Australian sääkesästä 2013/2014 löytyy Australian ilmatieteen laitoksen vuodenaikaisraportista. Tarjolla on myös uusi yleiskatsaus Australian ilmaston tilaan, State of the Climate 2014. Helteiden paheneminen on yhtenä silmiinpistävänä havaintona siinäkin raportissa.

Maailman ilmatieteen järjestö WMO on julkistanut tämänvuotisen lausuntonsa maailman ilmaston tilasta, WMO Statement on the status of the global climate in 2013. Siinä vahvistetaan aiemmin alustavana ilmoitettu tieto, että vuosi 2013 oli mittaushistorian kuudenneksi lämpimin vuosi ja että tilastojen neljästätoista lämpimimmästä vuodesta peräti kolmetoista on koettu vuosisadan vaihteen jälkeen.

WMO:n raportin oheismateriaaliksi on rakennettu vuorovaikutteinen maailmankartta, johon on merkitty viime vuoden ääreviä säätapahtumia. Suomen alueelta karttaan on otettu mukaan kolme tapausta. Sääasema suosittelee!

WMO:n tapahtumakartta havainnollistaa vuoden 2013 sääerikoisuuksia. Kartassa on neljätoista tasoa; tätä kuvankaappausta varten niistä on valittu näkyviin ”helleaallot” ja ”korkeat lämpötilat”. (Kartta © WMO)

Maapallon maa-alueilla joudutaan kestämään nykyisin ankarampia helteitä kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Tähän tulokseen päädyttiin, kun analysoitiin vuosien 1979-2012 päiväkohtaisia lämpötiloja eri puolilta maailmaa.

Jokaisen yksittäisen päivän kuumuus arvioitiin erikseen vertaamalla sitä kalenterivuoden samaan päivään tutkimusjakson muina vuosina.

Tutkimuksen mukaan kuumimpien päivien esiintymistiheys on noussut. Niistä on myös tullut yhä kuumempia, ja niitä on alkanut esiintyä yli kaksi kertaa niin laajalla alueella kuin 30 vuotta sitten.

Maa-alueiden erittäin kuumat päivät ovat lämmenneet nopeammin kuin koko maailma keskimäärin. Ilmiö ei vaikuta johtuvan pelkästään maa-alueiden yleisesti nopeammasta lämpenemisestä (merialueisiin verrattuna), vaan mukana näyttäisi olevan myös jotakin sellaista ylimääräistä lämpenemistä, joka näkyy nimenomaan näissä maa-alueiden kaikkein kuumimmissa päivissä.

Globaalin keskilämpötilan kohoamisen hitaus vuoden 1998 jälkeen on herättänyt toiveita siitä, että ilmastonmuutos olisi pysähtynyt. Nyt esitetyt tutkimustulokset eivät kuitenkaan näytä tukevan sellaista tulkintaa. Kuumimpien päivien kuumeneminen on ollut jyrkkää myös vuoden 1998 jälkeen.

Samaan aikaan kun kuumimmat päivät ovat kuumentuneet jyrkästi, ovat kylmimmät päivät kylmentyneet hieman (ks. kaavio Supplementary Fig. S7).

Jos päivittäisiä maksimilämpötiloja tarkastellaan eri vuodenaikojen tai maantieteellisten alueiden puitteissa, paljastuu lisää mielenkiintoisia eroja. Tässä kaksi esimerkkiä:

1. Kuumimpien päivien kuumeneminen on ollut erityisen korostunutta maapallon keskileveyksillä ja Grönlannissa (ks. kartta Supplementary Fig. S5, osa c).

2. Pohjoisen pallonpuoliskon keskileveyksillä lämpimimmät talvipäivät (joulu-helmikuussa) eivät ole enää niin lämpimiä kuin ennen (ks. kartta Supplementary Fig. S6, osa a).

Tutkimus julkaistiin Nature Climate Change -lehdessä. Samaisen lehden ja Nature Geosciencen yhteisellä teemasivulla on lueteltu lisää tieteellisiä kirjoituksia, jotka liittyvät lämpenemisen ”pysähtymiseen”. Osa niistä on luettavissa kokonaan ilmaiseksi.

Helmikuu 2014 oli Nasan tilastoissa mittaushistorian 17:nneksi lämpimin ja Noaan tilastoissa 21:nneksi lämpimin. Kartta havainnollistaa lämpötilapoikkeamien jakaumaa ympäri maailmaa:

Helmikuun 2014 keskilämpötilan poikkeama vuosien 1981–2010 keskiarvosta. Keskimääräistä kylmemmät alueet on merkitty sinisillä, keskimääräistä lämpimämmät punaisilla sävyillä. Mitä tummempi sävy, sitä suurempi poikkeama keskiarvosta. (Kartta © NOAA)

Helmikuun sään ääri-ilmiöihin lukeutuivat muun muassa Britanniassa jatkuneet runsaat sateet, joiden myötä talvesta 2013/2014 tuli Englannissa ja Walesissa sateisin talvi sitten vuoden 1766, josta paikallinen mittaushistoria alkaa.

Tutkijat yrittävät nyt selvittää, saattoiko ilmastonmuutoksella olla yhteys viime talven sateisiin ja niitä seuranneisiin tulviin. Yleisöä on pyydetty auttamaan Weather @ home -kansalaistiedeprojektin kautta. Siihen ehtii vielä mukaan!

Arktisen merijään ala oli helmikuussa 2014 keskimäärin 14,44 miljoonaa neliökilometriä. Se on tilastojen neljänneksi pienin helmikuinen lukema. Vuosien 1981–2010 helmikuiden keskiarvosta jäätiin 910 tuhannen neliökilometrin päähän.

Arktisen vyöhykkeen ympäristönmuutoksesta on koottu verkkoon interaktiivisten karttojen kokoelma SOAC (Satellite Observations of Arctic Change). Nasan satelliittidataan perustuvia karttoja on tällä hetkellä seitsemästä aiheesta, merijään lisäksi muun muassa maakasvillisuuden vehreydestä (NDVI, data vuosilta 1982-2010) ja lumipeitteestä (1966-2012). Sääasema suosittelee taas!

Etelämannerta ympäröivän merijään määrän vuodenaikaisessa vaihtelussa on sama peruspiirre kuin arktisenkin merijään syklissä (sulaa kesällä, jäätyy talvella). Viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana antarktisen merijään alassa on kuitenkin ollut loivan nouseva trendi, eikä dramaattisesti laskeva trendi kuten arktisen merijään tapauksessa. Se millä tavoin eri ympäristötekijät vaikuttavat yhdessä antarktisen merijään määrään, kaipaa vielä selvittämistä.

Aiheesta kiinnostuneiden kannattaa perehtyä pari viikkoa sitten julkaistuun raporttiin Position Analysis: Antarctic Sea Ice and Climate Change 2014. Siihen on koottu nykytietoa antarktisen merijään muutoksista ja merkityksestä osana eteläisen napa-alueen ekosysteemiä ja ilmastojärjestelmää.

Ilmastonmuutoksen vanhat tutut perusasiat ovat jälleen kerrattavissa uusista, arvovaltaisten tahojen laatimista valistuspaketeista:

What We Know on Amerikan tieteenedistämisyhdistys AAAS:n laatima kokonaisuus. Pääteksti (28-sivuinen pdf) keskittyy ilmastonmuutoksen vaikutusten ja riskien laadulliseen kuvailemiseen. Numeerinen tieto on karsittu hyvin vähiin. Lisäaineistona on videoita, jotka sisältävät lyhyitä asiantuntijoiden puheenvuoroja. Lukijan tai kuulijan ei tarvitse olla korkeasti koulutettu pystyäkseen ymmärtämään What We Know’n sanoman.

Climate Change: Evidence and Causes on yksityiskohtaisempi ja numeropitoisempi tuote (36-sivuinen pdf). Sen tekijöinä ovat Yhdysvaltain kansallinen tiedeakatemia NAS ja Lontoon Royal Society. Sisällön pääosa on jäsennelty kahdenkymmenen kysymyksen ja vastauksen muotoon, ja vastauksia on havainnollistettu tilastokuvioilla. Lisäaineistoa on sekä NAS:n että Royal Societyn sivuilla. Climate Change: Evidence and Causes sopinee paremmin sellaiselle maallikkoyleisölle, joka haluaa ymmärtää täsmällisesti, mihin ilmastotilanteen vakavuus perustuu.

Ilmakehän hiilidioksidipitoisuus Mauna Loalla on ylittänyt 400 miljoonasosan lukeman tänä vuonna ensimmäisen kerran jo maaliskuun kahdentenatoista päivänä. Se on lähes kaksi kuukautta aikaisemmin kuin viime vuonna. Pitoisuus on vuosittain korkeimmillaan tyypillisesti toukokuussa.

Tänä vuonna tullaan lähes varmasti näkemään mittaushistorian ensimmäinen kuukausikeskiarvo, jossa ilman hiilidioksidipitoisuus ylittää 400 miljoonasosaa, arvioi ilmastotutkija Ralph Keeling videohaastattelussa.