Teksti Maria Haanpää

Ilmastouutisia tammi–helmikuussa 2013.

Maailman keskilämpötilan nousemisen myötä rankkasateet ovat voimistuneet tilastollisesti merkittävällä tavalla, kertoo uusi tutkimus, joka on tähänastisista kattavin. Tutkimusaineistona käytettiin yli kahdeksantuhannen sääaseman keräämiä säätietoja vuosilta 1900–2009 eri puolilta maailmaa.

Tämän tutkimuksen mukaan rankkasateiden intensiteetin mediaani on noussut keskilämpötilan lisäastetta kohti joko 5,9 tai 7,7 prosenttia, laskutavasta riippuen. Sateen ja lämpenemisen yhteys havaittiin selvimmin tropiikissa ja korkeilla leveysasteilla.

Kun rankkasateet voimistuvat, on odotettavissa että myös niiden aiheuttamat tulvat pahenevat.

Sadetutkimus julkaistiin Journal of Climate -lehdessä.

Tammikuusta 2013 tuli taas yksi kuukausi, joka sijoittui maailman lämpötilastojen kärkikymmenikköön. NASA:n mukaan se oli tilastojen kuudenneksi lämpimin tammikuu, Noaan mukaan yhdeksänneksi lämpimin.

Australiassa tammikuusta 2013 tuli mittaushistorian kuumin tammikuu ja ylipäätään sikäläisen historian kuumin kuukausi. Australian ilmatieteen laitos toteaa erityistiedotteessaan (pdf), että maa joutui poikkeuksellisen laaja-alaisen ja pitkäkestoisen helleaallon koettelemaksi.

Kuukauden keskilämpötila (29,68 °C) ja kuukauden keskimääräinen maksimilämpötila (36,92 °C) rikkoivat aiemmat ennätykset, jotka olivat peräisin vuodelta 1932 (silloinkin tammikuulta eli keskeltä Australian kesää).

Yksittäisenkin päivän lämpöennätys rikkoutui, kun paikallisten maksimilämpötilojen keskiarvo nousi 40,3 celsiusasteeseen tammikuun seitsemäntenä päivänä 2013.

Myös eteläisen pallonpuoliskon maa-alueilla tammikuu 2013 oli mittaushistorian lämpimin tammikuu, jos tarkastellaan koko alueen yhteistä keskilämpötilaa.

Tammikuun 2013 keskilämpötilan poikkeama pitkän aikavälin keskiarvosta. Keskiarvoa kylmemmät alueet on merkitty sinisillä, keskiarvoa lämpimämmät punaisilla sävyillä. Mitä tummempi sävy, sitä suurempi poikkeama. Tummin punainen sävy tarkoittaa ennätyksellisen lämmintä tammikuuta. Puuttuvan datan alueet lienee merkitty tavalliseen tapaan neutraalin harmaalla värillä. (Kartta © Noaa)

Päiväntasaajan eteläpuolisen Etelä-Amerikan ja eteläisen Afrikan helteistä ei ehkä kirjoiteta ”kansainvälisessä” mediassa kovin vuolaasti. Onneksi eteläisellä pallonpuoliskolla on Australian kaltainen merkittävä englannin kielen saareke! Sikäläinen sanomalehti Sydney Morning Herald tietää kertoa, että tämänvuotisen helleaallon aikana Australian ilmatieteen laitoksen sääennusteen lämpötilakartan väriasteikkoa pidennettiin asteikon kuumasta päästä.

Karttapohjaan siis lisättiin uusi lämpötila-alue värisävyineen. Vanha malli oli laadittu 50 celsiusasteeseen ulottuville ennusteille, mutta nyt nettisivun kartan selitteessä asteikko jatkuu syvän purppuran ja kirkuvan punavioletin väreissä 50–54 asteen paahteisiin.

Kuva: Sääennusteen lämpötila-asteikon yläpään karttavärit Australian ilmatieteen laitoksen mukaan.

Tämänvuotisen helleaallon aikana 50 asteen raja ei sitten loppujen lopuksi rikkoutunutkaan Australian virallisilla sääasemilla. Australian kaikkien aikojen lämpöennätys on edelleen se 50,7 celsiusastetta, joka mitattiin Oodnadattassa 2.1.1960. Kun virallista karttapohjaa viime kuussa muutettiin, rajat taisivatkin siirtyä lähinnä siellä, missä vastus voi olla kaikkein voimakkain, eli ihmisen mielenmaisemassa.

Arktisen merijään tilanteessa ei ole tapahtunut dramaattista käännettä parempaan. Merijäätä oli tammikuussa enemmän kuin joulukuussa, kuten voidaan odottaa. Tammikuun keskimääräinen jääala jäi kuitenkin ajankohtaan nähden suppeahkoksi; se oli mittaushistorian kuudenneksi pienin tammikuinen ala.

Kymmenen viimeisimmän talven (2004–2013) tammikuiset jääalat ovat olleet samalla myös mittaushistorian kymmenen pienintä tammikuista jääalaa.

Pinta-alan lisäksi myös arktisen merijään paksuus ja siten myös sen tilavuus ovat pienentyneet 2000-luvulla. Tämä tulos saatiin tutkimuksessa, jossa analysoitiin ICESat- ja CryoSat-satelliittien tekemiä havaintoja. Samansuuntaiseen käsitykseen on päädytty aiemmin muillakin menetelmillä, muun muassa tietokonemallinnuksen avulla.

Nyt julkaistussa tutkimuksessa vertailtiin kahdentyyppistä edistyksellistä dataa: ICESatin lasermittaustuloksia vuosilta 2003-2008 ja CryoSatin tutkamittaustuloksia vuosilta 2010–2012. Kummallakin menetelmällä on mitattu sitä, miten paksu osa kelluvasta merijäästä kulloinkin ulottuu merenpinnan yläpuolelle.

Merijään paksuustutkimus julkaistiin Geophysical Research Letters -lehdessä. Näitä ensimmäisiä varsinaisia tuloksia CryoSatin aineistosta onkin odotettu hartaasti. ICESat lakkasi toimimasta vuonna 2009, mikä jätti tutkijat eräänlaiseen instrumenttityhjiöön. CryoSat-satelliitin ensimmäinen versio oli nimittäin tuhoutunut laukaisuyrityksessä vuonna 2005. Huhtikuussa 2010 kiertoradalle saadun kakkosversion kanssa kaikki on mennyt hyvin ja kyseinen satelliitti jatkaa yhä toimintaansa. Seuraava ICESat saadaan taivaalle ehkä vuonna 2016.

Lopuksi vinkki aktiivisille lukijoille. Yhdysvaltain lumi- ja jäätietokeskus NSIDC on jo usean vuoden ajan julkaissut tiedotteita napaseutujen kryosfäärin vuosikierrosta. Arctic Sea Ice News & Analysis on ollut yksi Sääaseman useimmin käyttämiä uutislähteitä. Nyt NSIDC on alkanut julkaista Grönlannin jäätilanteesta omaa erillistä osiota Greenland Ice Sheet Today. Se on hieno lisäys NSIDC:n jo muutenkin verrattomaan tiedon tarjontaan. Sääasema suosittelee!