Teksti Maria Haanpää

Ilmastouutisia 14.–20.2.

Eräs tutkijaryhmä Euroopassa on onnistunut kasvattamaan kudosviljelyllä pieniä määriä synteettistä lihaa. Parin neliösenttimetrin kokoiset, noin millimetrin paksuiset lihassuikaleet saivat alkunsa kantasoluista. Tutkijoiden tavoitteena on tuottaa ”ensimmäinen laboratoriossa kasvatettu hampurilainen” vielä tämän vuoden aikana.

Tämän lihatuotteen valmistuskustannuksiksi arvioidaan parisataa tuhatta euroa, mutta kyseessä onkin pioneeripurilainen, jolla osoitetaan että synteettisen lihan kasvattaminen kantasoluista on ylipäätään mahdollista. The Guardian kertoo, että kehitystyötä rahoittaa henkilö, joka ei halua nimeään julkisuuteen. Kun tämä lihaskudosviljely on demonstroitu onnistuneesti, voidaan menetelmää alkaa kehittää huokean teollisen tuotannon suuntaan.

Kun lihaa tuotetaan perinteisellä tavalla, eli eläimiä kasvattamalla, hyötysuhde voi eläinlajista riippuen jäädä melko vaatimattomaksi. Sata grammaa rehun sisältämää kasviproteiinia muuntuu siassa tai naudassa vain noin viideksitoista grammaksi eläinproteiinia. Hyötysuhde on silloin siis viisitoista prosenttia. Synteettisen lihan vastaava hyötysuhde voisi olla jopa viisikymmentä prosenttia, Mark Post arvioi BBC:n mukaan. Professori Post on mukana ”koeputkihampurilaisen” kehitystyössä, ja hän kävi kertomassa hankkeesta tiedeyhdistys AAAS:n vuosikokouksessa Vancouverissa viime viikolla.

Synteettisen lihan sanotaan olevan väriltään vaaleaa, mustekalan kaltaista. Sitä osataan kasvattaa sian ja naudan kantasoluista, mutta muutkin eläinlajit ovat toki mahdollisia. Samaan kudosviljelmään voidaan käyttää myös useammasta kuin yhdestä eläinlajista peräisin olevaa soluseosta, mikä saa ajattelemaan esimerkiksi sikanautaa aivan uudesta ontologisesta näkökulmasta.

Eettisestä näkökulmasta katsottuna liha vailla minkäänlaista tietoisuutta on tietenkin vallankumouksellinen asia. Uutinen ei valitettavasti esitä arvioita siitä, minkälainen vaikutus kudosviljelyllä olisi kuluttajan vesijalanjälkeen. Vuosituhannen vaihteen keskivertokuluttajan vesijalanjäljestä 22 prosenttia syntyi lihan syömisestä. Tämä prosenttiluku on peräisin viime viikolla julkaistusta vesijalanjälkitutkimuksesta, jossa analysoitiin ihmiskunnan vedenkulutusta vuosina 1996–2005.

Kyseisen tutkimuksen mukaan maapallon keskimääräinen kansalainen kuluttaa vettä neljätuhatta litraa vuorokaudessa. Vesijalanjälkeen on laskettu mukaan eri tavoin välillisesti kulutettu vesi, esimerkiksi ruoan ja tavaroiden tuotannossa käytetty tai saastutettu vesi.

Ihmiskunnan käyttämästä vedestä 92 prosenttia kuluu maataloudessa. Kulutuksessa on suurta vaihtelua sekä yksilöiden että kokonaisten maiden välillä. Jotkut maat ja alueet ovat tuotantoprosesseihin kätkeytyvän virtuaalisen veden nettotuojia (ks. kartta). Suurimpia nettotuojia ovat Pohjois-Afrikka ja Lähi-itä, Meksiko, Eurooppa, Japani ja Etelä-Korea. Yhteensä 22 prosenttia koko maailman vesijalanjäljestä menee vientiin.

Tutkimus ihmiskunnan vedenkulutuksesta julkaistiin Proceedings of the National Academy of Sciences -lehdessä. Siitä kirjoittivat muun muassa Nature News Blog ja ScienceNOW.

Maanpinnan hiekkakivimuodostumat voivat olla satumaisen kauniita, kuten kuvan The Wave Arizonassa. Siellä missä huokoista hiekkakiveä on isoina esiintyminä sopivasti maan uumenissa, sitä voidaan ehkä käyttää ilmastonsuojeluun hiilidioksidin varastointipaikkana. (Kuva: Greg Bulla/Creative Commons)

Yhdysvalloissa on käynnissä kokeilu, jossa suuria määriä hiilidioksidia otetaan talteen ja varastoidaan kallioperään. Varastointipaikka sijaitsee Illinois’n Decaturissa. Siellä on eräs bioetanolia tuottava laitos, jonka käymisprosesseista talteen otettu hiilidioksidi syötetään paineistettuna parintuhannen metrin syvyyteen hiekkakiviseen kallioon, hiekkakiveä tiiviimpien kivilajien muodostaman ”kannen” alle.

Decaturin hiilidioksidikokeilu aloitettiin käytännössä marraskuussa 2011, ja ainakin toistaiseksi se on sujunut hyvin. Varastointi on edennyt tuhannen tonnin päivävauhdilla. Tähän mennessä hiilidioksidia on pumpattu maahan yli 75 tuhatta tonnia.

Tavoitteena on varastoida Decaturin hiekkakiveen yhteensä miljoona tonnia hiilidioksidia ja havainnoida koko prosessia samalla perusteellisesti. Tutkijat toivovat, että Decaturin hanke saa kaikki vakuuttuneeksi siitä, että kyseessä on turvallinen ja tehokas tapa varastoida hiilidioksidia. Heidän mielestään hiilidioksidin talteenotto ja varastointi on tärkeä osa tulevaisuuden energiatekniikkaa.

Decaturin hiilidioksidihanke oli esillä AAAS:n vuosikokouksessa. Toivottavasti käytännön sovellutuksiin päästään pian. Hiilidioksidin talteenotolle ja varastoinnille olisi nimittäin kovasti kysyntää, kenties kymmenien miljardien hiilidioksiditonnien verran.