YleinenKirjoittanut samuli sinisalo

Tie Kööpenhaminaan

Lukuaika: 2 minuuttia

Tie Kööpenhaminaan

SääasemaSääasema

Sääasema tarjoaa ilmastouutisia ja ympäristöanalyysiä Fifin asiantuntijoilta.

Teksti Samuli Sinisalo

Johdanto ilmastokokoukseen. Aloita valmistautuminen täältä.

Pysytään vieläkin ihan perusasioiden äärellä. Mikä siis on tämä ilmastokokous, joka Kööpenhaminassa odottaa 7.-18.12.?

Omiin silmiini on suomalaisissa tiedotusvälineissä osunut hyvin vähän tarkkaa tietoa COP-15:stä; puhutaan vain ilmastokokouksesta, tai YK:n ilmastoneuvotteluista. COP-15 on siis Conference of the Parties 15, mikä tarkoittaa viidettätoista YK:n ilmastonmuutoskonventin osallistujien kokousta.

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

YK:n ilmastonmuutoskonventti, eli UNFCCC, perustettiin Rio de Janeirossa vuonna 1992. Konventin tarkoitus on neuvotella vapaaehtoisia rajoituksia jäsenvaltoiden kasvihuonekaasupäästöihin, jotta ihmisen aiheuttamaa ilmastonmuutosta voitaisiin hallita. Riossa konventtiin liittyi reilu 150 jäsentä, josta se on kasvanut nykyiseen 192 jäseneen. Conference of the Parties on tämän konventin vuotuinen kokous, jossa maiden delegaatiot, ympäristöministereiden johdolla, neuvottelevat miten konventti saataisiin ideasta todellisuudeksi.

Nyt on siis järjestyksessä viidestoista kohtaaminen. Aikaisempien vuosien huippukohtia on luonnollisesti Kioton ilmastosopimus eli protokolla, joka saatiin paperille kolmannessa COP:ssa Kiotossa vuonna 1997. Sopimuksen pääkohtina oli rikkaiden maiden (Annex 1 konventissa ja protokollassa) päästöjen rajaaminen itsemäärättyyn tavoitteeseen vuosien 2008 ja 2012 välillä.

Seuraavien vuosien kokoukset sitten menivätkin sitten suurelta osin Kioton sopimuksen yksityiskohtia hieroessa, jotta sopimuksesta saataisiin lainvoimainen. Tai että se ylipäätään astuisi voimaan. Marrakeshissa 2001 COP-7 sai vihdoin allekirjoitettua niinsanotut ”Marrakeshin sopimukset”, joiden pohjalta Kioton sopimusta voidaan toteuttaa käytännössä.

Valitettavasti USA jäi George W. Bushin johdolla Kioton sopimuksen ulkopuolelle. Amerikkalaisten lainsäädäntö sallii neuvottelijoiden allekirjoittavan sopimukset kansainvälisissä konferensseissa, mutta mikäli ne vaativat muutoksia USA:n kotimaiseen lainsäädäntöön, on senaatin vahvistettava eli ratifioitava sopimukset ennen kuin niistä tulee lainmukaisesti sitovia. Kioton sopimusta USA ei tule ikinä ratifioimaan. Joka tapauksessa muille sopimuksen allekirjoittaneille 184 maalle, Suomi mukaanluettua, Kioton sopimus on lainvoimainen.

Vuodesta 2003 asti Kioton sopimukselle on koitettu neuvotella jatkoa. Silloinen COP-10 kokosi ilmastokonventin Montrealiin, jossa päätettiin perustaa työryhmä neuvottelemaan Kioton sopimuksen jatkosta, tavoitteena lisätä päästövähennyksiä vuoden 2012 jälkeenkin. Tämä ryhmä tunnetaan nimellä AWG-KP, eli Ad-hoc working Group on Kyoto Protocol.

Seuraava käännekohta tapahtui Balissa vuonna 2007 kun COP-13 kokoontui. USA:kin oli vihdoin herännyt horroksestaan ja lähti neuvotteluihin mukaan. Konventin jäsenet loivat niinsanotun Balin tiekartan, tai Bali Action Planin (BAP). Tämän pohjalta luotiin toinen neuvotteluryhmä, AWG-LCA, eli Ad-hoc Working Group on Long Term Cooperative Action. Tavoitteena on saada sitovia päästövähennyksiä, tai hallittua kasvua, myös niille maille jotka eivät ole Kioton sopimuksessa mukana (lähinnä USA) tai joille niitä ei Kioton sopimuksessa määrätty (kehitysmaat).

Balin tiekartta määritti COP-15:sta siksi kokoukseksi, jossa näiden molempien työryhmien olisi esitettävä suunnitelmansa ja jossa jatkosta sovittaisiin. Tämä tapahtuu siis Kööpenhaminassa, tässä joulukuussa.

Toivottavasti olen edes hieman pystynyt selvittämään sitä, mitä on luvassa, ja antamaan jonkinlaista kontekstia asialle. Tässä ei kuitenkaan vasta kuin raapaistu pintaa UNFCCC:n toiminnasta, saati sitten sopimusneuvottelujen tilasta. Näihin palaamme pian, sillä kuten arvata saattaa, aikaa on vähän ja työtä on paljon, että Kööpenhaminassa saataisiin mitään aikaiseksi.