Pyhä on maallistuneissa ja vauraissa yhteiskunnissa monille vieras, kiusallinen ja uppo-outo käsite. Eipä ihme. Erään varsin vakiintuneen määritelmän mukaan se on jotain rajantakaista. Keskimäärin varsin turvallisessa nykyelämässä rajoille – elämän ja kuoleman vaikkapa – ei kovin usein joudu.

Arkisessa kielenkäytössä pyhää käytetään synonyymina kaikkein tärkeimmille asioille. Suomen Kulttuurirahaston ja E2 Tutkimuksen Pyhyyden ytimessä -tutkimuksen (2018) mukaan monet suomalaiset pitävät pyhänä luontoa ja läheisiä. Vasemmistolaisille pyhiä ovat usein taide ja kulttuuri, oikeistolaisille isänmaa. Pyhä on kuitenkin jotain asioita ja arvostuksia syvempää: paitsi rajan- niin ajantakaista. Se pakenee sanoja ja määrittelyjä.

Jos pyhä jonnekin sijoittuu, niin ihmisen käsitys- ja ilmaisukyvyn tavoittamattomiin. Olen taipuvainen ajattelemaan, että pyhä on pohjimmiltaan lähes sama kuin totuus, jota tulee aina lähestyä nöyrästi. Omien rajojen tunnistaminen ja tunnustaminen on myös tieteenteon ytimessä, ylimielinen varmuus on sille vierasta. Itseäni puhuttelee tähän numeroon haastattelemani esseisti Antti Nylénin heitto, että retorisesti luonto ja jumala ovat samanarvoisia.

Ehkä rajantaju on vain sen tosiseikan myöntämistä, että ulkopuolellamme on vaikka mitä. Emme omista todellisuutta.

Siitä huolimatta pyhän päälle ei missään nimessä saa lyödä ”keskustelun loppu” -leimaa. Vaikka kaikesta ei voi puhua, kaikesta pitää silti voida yrittää puhua. Pyhä ei saa eikä voikaan olla kyseenalaistamaton. Aina, kun siihen vedotaan, se on tavallaan jo kadotettu. Ihmisen käytössä mikä tahansa – jopa sana – on vaarallinen väline. Elämän, jumalan tai vaikkapa hallitsijan pyhyydellä on halki historian perusteltu mitä suurimpia julmuuksia ja typeryyksiä.

Siksi erityisen tärkeää olisi miettiä, mikä on tämän päivän pyhin pyhä. Väitän, että uskonnollisten pyhien paikan ovat täyttäneet erilaiset rahaan ja talouteen liittyvät uskomukset, joita pidetään tosina ja joista johdetaan yleisiä moraalisääntöjä. Juuri näitä kaikkein vahvimpia uskomuksia ja sitoumuksia on kuitenkin usein vaikein tunnistaa.

Se, että tässä teemanumerossa painottuu kristinusko, kertoo enemmän kulttuuristamme kuin arvostuksistamme. On hyvä tuntea oma historiansa edes auttavasti, jotta voisi ymmärtää muitakin. Suomessa on pitkä kristillisen yhtenäiskulttuurin historia, vaikka myös luonnonuskon ajoista näkyy jäänteitä esimerkiksi kielessä. Yhtä kaikki syvästi uskonnolliset symbolit, kertomukset ja arkkityypit läpäisevät koko kulttuurimme ja ajattelumme.

Jari Tammisen haastatteleman teologian tutkija Heli Yli-Räisäsen mukaan myöskään pyhyyden tarve ei ole kadonnut, vaikka pyhää etsitään osin eri suunnilta kuin aiemmin. Tätä tarvetta voi täyttää niin eri uskontojen kautta kuin tyystin niiden ulkopuolellakin. Tarve edes hipaista syvintä todellisuutta on yksi elämän ulottuvuus siinä, missä tarve luoda, tarve olla yhteydessä toisiin ja tarve tulla nähdyksi. Rajantajua tarvitaan myös ihmisten välille.

Kultaisen säännön kaltaisia ohjeita löytyy lähes kaikista uskonnoista. Osoittaisi kuitenkin paitsi laiskaa ajattelua, myös sokean kolonialistista asennetta väittää, että kaikissa on kyse samasta. Siksi tarvitsemme ennen kaikkea kykyä kuunnella ja ymmärtää niin toistemme pyhää kuin sen puutettakin.