Pääkirjoitus
Voima on vuodesta 1999 ilmestynyt kulttuurilehti. Puoluepoliittisesti sitoutumaton lehti nostaa esiin yhteiskunnallisia aiheita niin maailmalta kuin kotimaasta. Pääkirjoitukset ottavat kantaa ja johdattavat lukijat numeron pariin.
Näin kuolleen ihmisen ensimmäistä kertaa seitsenvuotiaana. Muistan nimenomaan halunneeni mennä katsomaan kuollutta läheistä ruumishuoneelle. Kokemuksesta jäi, jos näin voi sanoa, hyvä mieli, sillä se auttoi minua ymmärtämään, että hän tosiaan oli poissa. Mitään pelottavaa siihen ei liittynyt.
Läheskään aina kuolema ei ole millään muotoa kaunis. Ei ukrainalaisen lapsen, ei Jina Aminin eikä kenenkään muunkaan liian varhain tai väkivalloin menehtyneen. Tosin kaunis ei aina ole edes vanhan ihmisen kuolema, sillä laadukas saattohoito on vain harvojen ulottuvilla. Käytäntöjä on pyritty viemään varsinaisen saattohoidon ulkopuolellekin, mutta usein ne tyssäävät rahaan.
Yhteiskunta ei halua maksaa ihmisille arvokasta kuolemaa. Liian moni kuolee tuskallisesti pitkään kärsittyään. Aina ei ole osaamista tehdä tarpeellisia päätöksiä, ja joskus lääkärin etiikka, omaisten toiveista puhumattakaan, on ristiriidassa kuolevan omien toiveiden kanssa. Yhteiskuntana meidän pitäisi aikuistua ja kantaa vastuu myös ihmisarvoisesta kuolemasta, kuuluivat erään kokeneen pitkäaikaisosaston hoitajan terveiset Voiman lukijoille.
Suomalainen kuolee yleisimmin verenkiertoelinten sairauteen, syöpään tai muistisairauteen. Kuolinsyissä näkyy vuosisadassa tuplaantunut keskimääräinen elinikä. Useimmiten kuolema ei ole sillä tavalla dramaattinen tai poikkeava, millaisena se kulttuurissamme toistuvasti esitetään. Sen sijaan kuoleman lähellä on paljon heikkoutta, vanhuutta ja kärsimystä, kipua ja surua, mitä yhteiskunta ei tunnu olevan kypsä näkemään. Ikään kuin ihminen olisi olemassa vain tarmokkaana nettomaksajana.
Loppusyksystä vietetään ympäri maailmaa erilaisia vainajiin liittyviä muistojuhlia. On pyhäinpäivää, kuolleiden päivää, on kelttien samhain, jenkkien halloween ja muinaissuomalainen kekri, jotka myös eroavat monin tavoin toisistaan. Paikoin juhlat sekoittuvat elonkorjuujuhliin, ja onhan kuolemakin usein mielletty ihmiselon kallista viljaa niittäväksi persoonalliseksi olennoksi. Kieli- ja perinnepuritaanina on tosin huomautettava, että niittämiseen soveltuva viikate on alun perin tarkoitettu heinän eikä viljan leikkaamiseen, mihin taas sirppi on oikea peli.
Vitsailimme jokin aika sitten ystäväni kanssa siitä, miten päädymme aina puhumaan kuolemasta. Luulisi kolmekymppisillä olevan parempaakin tekemistä. Hän totesi, että tietenkin siksi, koska kysymys kuolemasta on samalla kysymys olemisesta, kaikkein suurin mysteeri. Siksi se on myös älyllisesti loputtoman kiehtova. Olkoonkin, että lopulta kuolemasta ei voida tietää tai sanoa paljoakaan – kuolleethan eivät itse voi keskusteluun osallistua. Toki osalla ihmisistä on kuolemanrajakokemuksia, mutta monikaan ei uskalla niistä hörhöksi leimautumisen pelossa virkkoa.
Kun puhumme kuolemasta, puhumme oikeastaan elämästä tai korkeintaan siitä, mitä se aiheuttaa elävien maailmassa. Pääsemme rajalle asti, emme pidemmälle. Onneksi tälläkin puolen tehtävää riittää. Tiemmä elämän loppusuoralla kadutaan useimmiten sitä, ettei tullut keskityttyä tärkeimpiin: perheeseen ja läheisiin. Välttämättömyydeksi naamioitu kilpajuoksu kohti pohjaa ei ole kuitenkaan vain yksilön valinta. On täysin mahdollista rakentaa yhteiskuntaa, joka ei perustu ainutkertaisten elämien hukkaamiselle ja tuhoamiselle, vaan jollekin aivan muulle.
Kuolema pysyy mysteerinä, mutta paljastaa meidät.
