”Ei se kauheasti lupaillut, mutta katson meidät silti moraalisiksi voittajiksi, että edes yritämme estää julkisen terveydenhuollon kaatamisen.”

Näin kuvaili tuttu hoitaja tunnelmiaan valtakunnansovittelijan sovintoesityksen jälkeen lakon alla. Hoitajien ammattijärjestöille esitys näyttäytyi lähinnä ennenaikaisena aprillipilana. Niiden mukaan ehdotus olisi käytännössä heikentänyt nykytilaa. Se ei myöskään sisältänyt lainkaan palkkaohjelmaa ja korotukset jäivät alle muiden alojen. Työnantajan oikeuteen sanella työvuoroja ei puututtu mitenkään. Arkipyhät olisivat tulleet silputtuina pikkupätkinä eivätkä kokonaisina vapaapäivinä ja osan hoitajista työaikaa olisi jopa pidennetty.

Julkinen terveydenhuolto on jo vuosikausia pyörinyt vain hoitajien pakollisten ylitöiden ja loputtoman joustamisen voimin. Alalta karataan tai yksinkertaisesti paletaan loppuun. Työlle ei riitä tekijöitä, vaikka kyllä heitä olisi. Olisi, jos palkka, työolot ja työehdot olisivat edes jokseenkin inhimilliset.

Ennen kaikkea hoitajat ovat huolissaan potilasturvallisuudesta, joka nykymenolla vaarantuu esimerkiksi päivystyksessä päivittäin. Keskosvauvojen, onnettomuuteen joutuneiden ja vakavista leikkauksista toipuvien hoito on kaikki yhtä lailla lopen uupuneiden ihmisten harteilla. Tilanne on kammottava niin perusterveydehuollossa kuin erikoissairaanhoidossakin.

Tämä on syy, miksi hoitajat lakkoilevat. Ei se, että he olisivat päättäneet haluta uusien hävittäjien verran rahaa palkkoihinsa, mikä kohtuullista olisikin. Vaan se, että he eivät enää pysty tekemään työtään niin hyvin kuin pitäisi ja ovat huolissaan koko julkisen terveydenhuollon tulevaisuudesta.

Toki se, ettei palkka tahdo riittää elämiseen varsinkaan suuremmissa kaupungeissa, on yhtä validi ja perusteltu syy sekin.  Kuten hoitajat itse toteavat, kutsumus ei maksa laskuja. On alentavaa, että työstä ei saisi puhua palkan kautta semminkin, kun useimmiten tämä käytännössä tarkoittaa sitä, että juuri naisten pitäisi tehdä enemmän töitä halvemmalla. Yhteiskunnan kovassa ytimessä työskentelevien huippuammattilaisten palkkavaatimusten moittiminen poskettomiksi on erikoista varsinkin aikana, joka on koronakriisin kautta näyttänyt tämän aivan olennaisen työn tärkeyden ja korvaamattomuuden.

Riippumatta siitä, maksaisiko palkankorotus keskituloiselle työntekijöiden laskeman neljä euroa kuukaudessa vai työnantajien esittämän pari-kolmekymppiä, se on pieni hinta siitä, että maassa yhä on toimiva julkinen terveydenhuolto.

Hoitajien lakkoa moittivissa äänissä on ikävän naisivihamielinen ja patronisoiva sointi. Hoitajat puursivat ja joustivat läpi koronakriisin terveytensä (ja omien perheidensä terveyden) uhallakin. Poliitikot vasemmalta oikealle ylistivät sankarihoitajia, mutta kun tulee aika palkita uurastuksesta, sorvataankin kiireessä uusi pakkolaki. Näin kohdellaan orjia, ei työntekijöitä. Valtio väittää, ettei ole työkiistan osapuoli, mutta käytännössä se sellaiseksi asettuu pykäämällä pakkolakeja ja Kunta- ja hyvinvointialuetyönantajien paetessa vastuutaan. Käytännössä valtio päättää myös sotealan kukkaronnyörien kireyden.

Johtajat ja poliitikot väittävät pakkolakia valmisteltavan siksi, ettei potilasturvallisuus toteudu. Jostain syystä potilasturvallisuus ei ole paljoa kiinnostanut silloin, kun hoitajat ja heidän etujärjestönsä ovat siitä huolensa ilmaisseet. Näitä kertoja mahtuu viimeiseen kymmeneen vuoteen lukemattomia.

Muistettakoon, että lakko on laillinen ja sitä jopa siirrettiin, että työnantajalla olisi aikaa järjestää asiat välttävälle mallille. Työtaistelu- ja järjestäytymisoikeudet ovat keskeisiä ihmisoikeuksia ja lakkoilu demokratiaan sopiva tapa ajaa asiaansa silloin, kun järkipuhe ei toimi. Ylhäältä päin sanelu sopii vain diktatuureihin, ei pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon, jollainen Suomi vielä jollain mittarilla on. Tosin ei kauaa, jos tämä naisvaltaisten matalapalkka-alojen kurjistus yhä jatkuu.

Siksi kannatan hoitajien lakkoa sataprosenttisesti niin sotepalveluita käyttävänä kansalaisena kuin aloja pitkään seuranneena journalistinakin, mutta ennen kaikkea naisena ja äitinä, joka on huolissaan naisten ja lasten terveydestä, turvasta ja toimeentulosta nyt ja tulevaisuudessa.

LUE MYÖS: ”Kutsumus ei maksa laskuja” – hoitajat vaativat muutosta katastrofaaliseen tilanteeseen (Silja Seppälä 1.4.2022)