Kohtaamiset ja niiden synnyttä­mien reaktioiden laatu tuottavat mielipiteemme siitä mitä ihmisyys on.

Entä kohtaamisissa omien reaktioidemme, asenteidemme, ilmaisu­tapojemme ja toimiemme ihmisympäristövaikutukset? Tunnistammeko ne?

Eilen aamulla kohtasin ihmisyyttä, kun olin poistumassa polkupyörällä kotoani takapihan portista. Nojailin satulassa istuskellen hetken portin pieleen, kun jäin antamaan tietä jalkakäytävällä ohi kulkevalle koiran­ulkoiluttajalle. Hänen mentyään ohitseni polkaisin varovaisesti kävelytielle liittyäkseni pian muutaman metrin päässä kulkevalle pyöräväylälle. Juuri kun olin koukkaamassa kävelytieltä pois, koiranulkoiluttaja aloitti sättimisen. Kolmen metrin poikittaispyöräily jalankulkuväylällä oli hänen mielestään jyrkkä rikkomus sääntöjä ja jalankulkijoita kohtaan.

Tyypin pikkutarkkuus korpesi välittömästi, mutta olin hyvällä tuulella ja henkisissä voimissani, kiitos Kemiön saaren länsirannan luonnon helmassa vietetylle teltta­juhannukselle. Nyt en äitynytkään sivaltamaan takaisin huomauttajalle. Päinvastoin, laskeuduin tilanteeseen, antauduin keskustelun mahdollisuuteen ja kysyin niin hellästi kuin pystyin, että ”mikä sinua nyt painaa?”.

Seurasi hetken hiljaisuus, mutta vain hetken. Kävelijän liike ei pysähtynyt, ja jo kohta hän jatkoi olkansa yli ilmoittelua siitä, kuinka olen kannustava ja huono esimerkki muille pyöräilijöille. Hän ilmaisi, ettei voinut katsoa asiaa läpi sormien, koska kohta jalkakäytävällä ajaisivat esimerkistäni ”kaikki”.

Pysyin herkässä linjassani ja sanoin, että minulle tulee tosi paha mieli hänen ilmaisunsa sävystä. Olin toki vilpitön, mutta samalla hykertelin mielessäni tilanteen ottamaa outoa suuntaa. Nainen ei vieläkään pysähtynyt, vaikka hänen kantansa päättäväisyys alkoi jo selkeästi vaappua toisin kuin hänen askeleensa.

Kun lopulta toivotimme vastoin ennakko-oletuksia molemmat toisillemme erinomaista päivänjatkoa, hänen äänessään oli jo selvästi lämpimämpi ja vähemmän kireäksi laskeutunut sointi.

Aion varmaan jatkossakin ylittää jalkakäytävän rullaten ja en usko koiran­ulkoiluttajankaan jättävän muita pyörällä liikkujia rauhaan.

Meillä on päivittäin suuria mahdollisuuksia luokitella toisia ihmisiä. Luokat lataamme mieli­piteidemme jännitteillä. Olemme assosiaatio­generaattoreita, jotka yhdistelevät yksittäisiä tapauksia kokonaisuuksiksi. Tunnemme kyllä mitä jokin ihminen, ryhmä tai asia on.

Yleistämisen periaate on universaali ominaisuus yhtä lailla metsästäjä-keräilijälle, maanviljelijälle, tieto­työläiselle kuin sohvaperunalle. Yleistäminen ilman relevanttia otantaa on lopulta mielipiteen luomista. Uskon olevani kohtaamalleni koiran­ulkoiluttajalle vahvistava todiste siitä, että kaikki polkupyöräilijät ovat lopulta itsekkäitä nilkkejä. Aika näyttää mikä asenne itsessäni vahvistui.

Ville Lähteen mukaan elämme aikaa, jossa tunteesta on tulossa totuus. Kirjassaan Paljon liikkuvia osia (Savu­keidas, 2017) Lähde kirjoittaa, että tieto joutui epäilyksenalaiseksi silloin, kun ”minä uskon” ja ”minun mielestäni” muuttuivat auktoriteettiväitteiksi.

Tieteen ja kokemusperäisyyden suhdetta sekä ajattelun ja asenteen muutosta kuvaa se, että niistä asioista, joita ennen piti tutkia, onkin nykyisin aivan hyväksyttävää muodostaa mielipiteitä. Lähde myöntää, että ihmisten kokemusten huomioon ottaminen on tärkeää, kun yhteiskunnat ja yhteisöt pyrkivät uudistumaan ja korjaamaan ongelmiaan, mutta on kuitenkin ihan eri asia, että oma kokemus laajennetaan vahvoiksi ja yleisiksi väittämiksi.

Kotiportilla sattui illalla töistä palatessa myös toinen kohtaaminen. Naapurini, jolle tapani näyttivät tulleen tutuiksi, viittilöi jo kaukaa, että hänellä on homma hallussa. Hän piti porttia auki, kun laajassa kaaressa poikkesin pyörälläni autotieltä yli jalka­käytävän, portista sisään ja suoraan pyörätelineeseen. Täysosuma!

Assosiaatiogeneraattorini kierähti tarkoituksenmukaisesti: ”Minä uskon” ja ”minun mielestäni” ihmiset ovat huomaavaisia ja myötäelämisentaitoisia.