Normaalin rajoilla
Sanni Purhonen tutkii vammaisuuden ja muiden kaavoista poikkeamisen kuvia elokuvissa, televisiosarjoissa ja ylipäänsä taiteessa, viihteessä ja elämässä. Blogin kirjoittaja on runoilija, Kynnys ry:n tiedottaja, kriitikko ja elokuvahullu.
Tämän vuoden R&A -ohjelmistosta erottuu monta perhekuvausta, joiden rinnalla itse kunkin arkinen oleilu alkaa vaikuttaa rauhan tyyssijalta.
Ohjaaja Matthias Glasnerin kiitetty ja palkittu Dying (2024) käsittelee nimensä mukaisesti kuolemaa ja samalla tietysti elämää. Edes pelko kaiken väistämättömästä loppumisesta ei saa riitaisaa Luniesin perhettä lähentymään tai sietämään toisiaan. Kolmituntisen episodimaisen elokuvan parissa viihtyy silti, sillä lahjakas näyttelijäkaarti välittää perheenjäsenten näkökulmat hienosti ja pikimustaa huumoria tihkuen. Luniesit ovat kaikessa raivostuttavuudessaan uskottavia ja siksi inhimillisiä.
Perheen äiti Lissy (Corinna Harfouch) on vakavasti sairas ja isä Gerd (Hans-Uwe Bauer) dementoitunut. Eniten tilaa tarinassa saa heidän aikuinen poikansa, narsistinen kapellimestari Tom (Lars Eidinger), jonka elämä ei pysy aisoissa sen paremmin töissä kuin yksityisesti. Tom johtaa harjoituksia Dying-teokselle, jonka säveltäjä on hänen pahasti masentunut paras ystävänsä. Samalla hän koittaa toimia isähahmona entisen tyttöystävänsä vastasyntyneelle lapselle melko keskeneräisen oloisessa perhekuviossa.
Tomin alkoholisoitunut sisar Ellen (Lilith Stangenberg) on pitkään tarinassa esillä vain muiden ihmisten puheissa. Kun hän sitten ilmestyy paikalle, on se todellinen pyörremyrsky. En muista, koska viimeksi olisin nähnyt valkokankaalla yhtä monta tehokkaan kiusallista kohtausta, tapahtuivatpa ne sitten päivällispöydän ääressä tai konserttisalissa.
Alkoholismi ja vaikeat perhesuhteet nousevat niin ikään esiin Nora Fingscheidtin uutuudessa The Outrun (2024). Saoirse Ronan on totutun vakuuttava päähenkilö Rona, joka palaa kotimaisemiinsa Skotlantiin päästäkseen irti addiktiostaan. Uskonnollinen äiti (Saskia Reeves) tai varsinkaan arvaamaton ja bipolaarinen isä (Stephen Dillane) eivät helpota tilannetta.
Elokuva erottuu edukseen tavanomaisesta vaikeuksien kautta voittoon -tarinasta nimenomaan vahvan visuaalisen kerronnan avulla. Takaumia ja esimerkiksi dokumentaarista aineistoa käytetään kiinnostavasti. Orkneysaarten luonto on yksi kertomuksen päähenkilöistä. Amy Liptrotin muistelmateokseen pohjautuva elokuva käyttää kauttaaltaan kertojanääntä, joka tässä tapauksessa toimii luontevana osana kokonaisuutta.
Suorastaan hirviömäinen matriarkka tavataan islantilaisen Helena Stefánsdottirin esikoiselokuvassa Natatorium (2024). 18-vuotias Lilja (Ilmur María Arnarsdóttir) päätyy isänsä vastustuksesta huolimatta asumaan etäisten isovanhempiensa luokse osallistuessaan koe-esiintymiseen. Varsinkin isoäiti Áróra ottaa tytön innostuneesti vastaan. Selvää kuitenkin on, ettei tässä talossa ole kaikki kunnossa.
Liljan sairas setä Kalli (Jónas Alfred Birkisson) on jäänyt äitinsä hoiviin ja makaa lähinnä henkitoreissaan sängyssä. Uhkaavan hoiva-asetelman vertailukohtana mieleen nousee esimerkiksi tyylikäs minisarja Sharp Objects (2018). Yksi tämän perheen salaisuuksista kätkeytyy – kuinkas muutenkaan – talon kellariin. Vaikka elokuvan asetelmat tuntuvat kaikessa uhkaavuudessaan ja sadunomaisuudessaan väliin koomisilta, ohjaajan kiinnostava tyyli ja suomalaisen Kerttu Hakkaraisen kameratyöskentely pitävät otteessaan. Lisäksi Elin Petersdottir varastaa show’n hyytävänä Árórana.
Luonnon ja ihmisluonnon tasapainottelu on keskiössä Ryûsuke Hamaguchin uutuudessa Evil Does Not Exist (2023). Pienen idyllisen maalaiskylän – mukaan lukien Takumin ja hänen ala-asteikäisen tyttärensä Hanan – elämä järkkyy, kun tokiolainen yritys alkaa kaavailla sinne glamping- eli luksusleirintäaluetta.
Elokuvan luonnehtiminen runolliseksi tuntuu tässä tapauksessa erityisen ansaitulta. Varmaotteinen ohjaaja ei missään vaiheessa turhia kiirehdi. Ekokritiikkiä ei tarvitse alleviivata, pitkät otot rauhallisesta metsästä puhuvat omaa kieltään. Kokonaisuudessa ei kuitenkaan sorruta jakamaan henkilöhahmoja hyviin ja pahoihin tyyppeihin vaan jokaisella on omat motiivinsa. Tarinan loppu jää tehokkaasti mieleen ja jättää ilmaan joukon kysymyksiä ihmisen raadollisuudesta.
Lopuksi en malta olla mainitsematta, että olen ilokseni päässyt kuratoimaan sarjan Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimosen vammaispoliittisia lyhytelokuvia tämän vuoden R&A:n.
On hienoa huomata, että aiempaa monipuolisemmat lähestymistavat vammaisuuteen ovat pikkuhiljaa hiipineet valtavirtafestivaaleille, R&A:n ohjelmistoon Espoo Cinén Crip-sarjan tavoin. Myöhemmin teatterilevitykseen tulossa olevista elokuvista odotan erityisesti Aaron Schimbergin uutuutta A Different Man (2024). Sebastian Stan palkittiin suorituksestaan parhaan miespääosan pystillä Berliinin elokuvajuhlilla. Myös näyttelijä ja vammaisaktivisti Adam Pearson tekee elokuvassa keskeisen roolin.