Normaalin rajoilla
Sanni Purhonen tutkii vammaisuuden ja muiden kaavoista poikkeamisen kuvia elokuvissa, televisiosarjoissa ja ylipäänsä taiteessa, viihteessä ja elämässä. Blogin kirjoittaja on runoilija, Kynnys ry:n tiedottaja, kriitikko ja elokuvahullu.
DocPoint -festivaali on jälleen täällä. Tapahtuman avaa Maija Hirvosen Neurotyypit (2024), joka kertoo nuoresta aktivistista Aidasta. Se on osa festivaalin kotimaista kilpasarjaa ja saa siellä maailmanensi-iltansa.
Autismin kirjolla oleva Aida A on varmasti tullut jo monelle tutuksi somesta ja lehtihaastatteluista. On helppo ymmärtää, miksi hän on aktivisti ja nyt myös elokuvan päähenkilö. Tytön utelias persoona välittyy valkokankaalta onnistuneesti. Hän on valloittava ja lahjakas tyyppi, mutta kohtaa arjessaan monia haasteita. Varsinkin koulu kuormittaa sosiaalisesti, jos yksilölliset tarpeet huomioivaa ohjausta ei ole tarjolla. Myös palvelujärjestelmän kohtuuttomuus ja loputon byrokratia heijastuu Aidan ja hänen äitinsä arkeen.
Aidalla on vahva oikeudentunto ja halu auttaa muita kaltaisiaan lapsia ja nuoria. Ennen muuta elokuva onkin rohkaiseva kuvaus siitä, miten vertaistuki ja yhteisön löytäminen vahvistaa yksilöä, joka aiemmin on saanut osakseen syrjintää ja ennakkoluuloja. Maailmaa on usein helpompi muuttaa yhdessä muiden kanssa kuin yksin. Aida on saanut paljon aikaan ja hänen tulevaisuutensa vaikuttaa valoisalta. Elokuvasta on tarjolla suomenkielinen kuvailutulkkaus MovieReading-applikaatiossa.
Monia eri tavoin vammaisia henkilöitä ja aktivisteja taas tavataan ohjaaja Anna Kekkosen lyhytdokumentissa Rajapinta (2023), joka on osa Poliittinen keho -esityssarjaa. Kauniisti kuvattu teos käsittelee neljän henkilön kokemuksia vedestä ja sen kautta vapaudesta. Vesi onkin runollisesssa kokonaisuudessa kuvan ja äänen välityksellä kuin viides pääosa.
Selväksi käy, että jokaisen vammaisen ihmisen kehosuhde on yksilöllinen, siihen liittyy monia erilaisia rajoja ja rajankäyntejä. Pohdinnan aiheena on esimerkiksi suhde apuvälineisiin ja väkisinauttamiseen.
Täysin omanlaisensa kehosuhde on esillä Matthew Lancitin dokumentissa Play Dead! (2023). Ohjaaja on sairastanut lapsesta saakka diabetesta. Hänen tapansa käsitellä asiaa ja omaa kuolevaisuuttaan on groteski ja humoristinen. Lancit käyttää elokuvantekijäntaitojaan – esimerkiksi maskeerausta ja erikoistehosteita – taitaviin roolileikkeihin, joihin hänen lapsensakin arjessa osallistuvat.
Vammautumiseen ja sairauksiin liittyviä kauhuelementtejä toistetaan elokuvassa tietoisesti, mikä voi totta kai häiritä katsojaa. Tyyli on kuitenkin enimmäkseen absurdi tai yliampuva. Toisinaan näyttämöllä on vampyyri ja erityisen mieleenjäävässä jaksossa vatsastapuhuja nukkeineen. Lancit kuvaa erilaisia rapistuvia ruumiinosia ja sairastuneita elimiä suorastaan ällöttävän uskottavasti. Aivan heikkohermoisimmille en siis leffaa suosittelisi.
Festivaalitarjonnasta mieleen jäi lisäksi Mariam Chachian ja Nik Voigtin Magic Mountain (2023). Dokumentti kuvaa georgialaista tuberkuloosiparantolaa, joka aikanaan pystytettiin ylhäisön hoitopaikaksi. Samalla se sukeltaa Georgian väkivaltaiseen historiaan ja jossain määrin toivottomalta vaikuttavaan nykytodellisuuteen. Chachia on itsekin sairastanut tuberkuloosia.
Abastumanin parantola on rapistunut rakennus, jonka käytävillä kaikuvat nykyisten huono-osaisten potilaiden tarinoiden ohella monenlaiset kertomukset menneisyydestä. Sitä ympäröivä sumuinen metsä laaksoinen on yhtä aikaa kaunis ja syrjässä kaikesta, kiemurtelevan vuoristotien takana. Talon pitkät käytävät ja monet autiot huoneet vaikuttavat kuin suunnitelluilta elokuvan kulisseiksi. Elokuvanteon aikana purkutuomion saanut rakennus tuntuu jatkuvasti odottavan tuhoaan. Tarinan loppu jättää katsojan yllättävän haikeaksi.
Mainitaan vielä, että Docpointissa on tarjolla myös verkkonäytöksiä. Elokuviin siis pääsee taas niin teattereissa kuin kotiruudun äärellä.
