Normaalin rajoilla
Sanni Purhonen tutkii vammaisuuden ja muiden kaavoista poikkeamisen kuvia elokuvissa, televisiosarjoissa ja ylipäänsä taiteessa, viihteessä ja elämässä. Blogin kirjoittaja on runoilija, Kynnys ry:n tiedottaja, kriitikko ja elokuvahullu.
On taas se ihana aika vuodesta, kun on syksy, supermyrsky sekä Rakkautta & Anarkiaa -festivaalit. Olen päässyt näkemään joukon leffoja, joista nostan esiin muutaman mielenkiintoisen tärpin.
Tähän asti katsomistani elokuvista festarin ehkä suurin yllättäjä on tanskalaisen Frelle Petersenin käsikirjoitus, ohjaus ja kuvaus Uncle (Onkel 2019). Parikymppinen Kris (Jette Søndergaard, jolle rooli on varta vasten kirjoitettu) hoitaa maatilaa ja vanhaa vammautunutta setäänsä (Søndergaardin oikea setä Peter Hansen Tygesen ensimmäisessä elokuvaroolissaan) Etelä-Jyllanissa. Krisin vanhemmat ovat kuolleet traagisesti. Nyttemmin arki tilalla kulkee rutiinina, lehmät poikivat, traktoreita pestään ja työt hoidetaan ajallaan.
Kuulostaa ehkä ankealta. Petersenin elokuvassa kuitenkin tapahtuu paljon pinnan alla, kaurismäkeläistä huumoria unohtamatta. Luontoa hyödyntävä kuvaus tukee kauniisti hiljaista tunnelmaa.
Kun eläinlääketieteestä kiinnostunut Kris pääsee auttamaan paikallista eläinlääkäriä ja saa treffipyynnön nuorelta Mikelta, leffan voisi olettaa kulkevan perinteistä vaikeuksien kautta voittoon -rataa vanhojen setien ja maatilojen jäädessä sivurooliin. Elokuva kuitenkin kaihtaa helppoja ratkaisuja. Ainakin minä jäin pohtimaan sen viestejä hyväksi toviksi. Uncle palkittiin myös Tokion elokuvajuhlilla.
Toinen pohjoismainen leffa, jossa vammaisuuteen yhdistyvät omakohtaisuus ja huumori, on ruotsalainen Run Uje Run (2020). Göteborgin elokuvafestivaalilla yleisön ja kriitikoiden palkinnot napannut tarina kertoo radiotoimittaja Uje Brandeliuksesta ja siitä, mitä tapahtuu, kun hän saa tietää sairastavansa Parkinsonin tautia.
Elokuvaa kehystävät Brandeliuksen omat pop-kappaleet, hänen perheensä rooleissa nähdään hänen oikeat perheenjäsenensä ja osa kohtauksista on kuvattu heidän kodissaan. Ote on omaan makuuni välillä turhankin veikeä, mutta kokonaisuus on silti kieltämättä sympaattinen. Brandelius on myös käsikirjoittanut Henrik Schyffertin ohjauksen.
Dokumenttipuolella kiinnostava tuttavuus on niin ikään ruotsalaisen ohjaajan Jane Magnussonin Maddy The Model (2020), joka on mahdollista katsastaa myös verkkonäytöksenä. Pääsemme seuraamaan australialaista Madeline Stuartia, ehkä maailman ensimmäistä huippumallia, jolla on Downin syndrooma. Vähintään yhtä paljon seuraamme Madelinen päämäärätietoista äitiä Rosannea.
Onneksi vaikuttaa selvältä, että mallin ura todella on Madelinen oma haave, hän nauttii catwalkeista, vaatteista ja meikeistä. Hieman harmillista on, että ollakseen uskottava malli Maddyn täytyy suitsia iloista persoonaansa ja kävellä naama peruslukemilla. Merkittävää mainossopimusta on sitäkin vaikea saada, kun puheen tuottamisessa on haasteita.
Suuresta somesuosiosta huolimatta Maddylle ei myöskään aina haluta maksaa keikoista, joista muut käärisivät isot rahat. Dokumenttiryhmä seurasi Madelinen matkaa muodin huipulle neljä vuotta. Olisi todella kiinnostavaa päästä jonkin ajan kuluttua seuraamaan myös Madelinen itsenäistymistä, jota kohti hän ottaa elokuvan aikana vasta ensiaskeliaan.
Tosipohjaisuuden ja vammaisuuden lisäksi festivaalimaininnan ansaitsee Sandra Wollnerin kohua herättänyt androidikuvaus The Trouble with Being Born (2020). Berliinin elokuvajuhlien juryn erikoispalkinnon voittanut leffa on kerännyt myös joukon syytöksiä pedofilian ihannoinnista ja se on ehditty tykkänään poistaa joidenkin festivaalien ohjelmistosta.
Ihmislapsen kaltainen robotti Elli, josta myöhemmin ohjelmoidaan Emil (lapsinäyttelijän pseudonyymi Lena Watson) kantaa sisällään kenties oikeitakin muistoja. Koneena hänet on kuitenkin häkellyttävän helppo valjastaa haluamaansa käyttöön ja myös hylätä. The Trouble with Being Born jättää katsojilleen paljon pohdittavaa, eikä romantisoi vakavia aiheitaan. Tummasävyinen kuvaus ja vähäinen musiikin käyttö vahvistavat jännittyneisyyttä entisestään.
Edellä mainittujen nostojen lisäksi suosittelen lämpimästi myös perinteisempää nukkesatua, nimittäin Matteo Garronen Pinocchiota (2019). Visuaalisesti hieno (esimerkiksi Pinokkiota näyttelevän Federico Ielapin meikki on taiturimainen) kokonaisuus ei väistä alkuperäisen tarinan tummiakaan sävyjä. Lisäksi vammaisuutta ja kehollisuutta sivutaan ainakin Lotta Petronellan runollisessa Seili-dokumentissa (2020) ja festivaalin lyhytelokuvakokonaisuuksissa, joista Body Rights! -näytös asettaa keskiöön kehot ja kehollisen ilmaisun. Osana With the Current… -kokonaisuutta nähtävä taiteilija Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimosen Reflector of Living Will puolestaan kertoo Mariasta, joka ei pidä uuden hoivarobottinsa kuntouttavasta asenteesta.
Keskellä synkkääkin syksyä Rakkautta & Anarkiaa siis ilahduttaa jälleen monipuolisuudellaan. Näistä ja monista muista huippuleffoista löytyy varmasti jokaiselle jotain katsottavaa.
