Normaalin rajoilla
Sanni Purhonen tutkii vammaisuuden ja muiden kaavoista poikkeamisen kuvia elokuvissa, televisiosarjoissa ja ylipäänsä taiteessa, viihteessä ja elämässä. Blogin kirjoittaja on runoilija, Kynnys ry:n tiedottaja, kriitikko ja elokuvahullu.
Docpoint-dokumenttielokuvafestivaalilla pääsi tänäkin vuonna esiin monta kiinnostavaa ääntä ja näkökulmaa. Festivaali teki myös kaikkien aikojen kävijäennätyksensä noin 32 000 katsojalla. Ohjelmiston ehdottomia huippuja olivat ainakin Lauren Greenfieldin ohjaus The Kingmaker (2019) ja Feras Fayyadin Oscar-ehdokkaanakin oleva The Cave (2019). Kummankin voi hyvällä syyllä olettaa ja toivoa olevan tulossa suuremmankin yleisön nähtäville festivaalikierroksen jälkeen.
The Kingmakerin pääosassa katsojaa hengästyttää Filippiinien entisen diktaattori Ferdinand Marcosin leski Imelda Marcos. Naisen pröystäilevä ja mitään häpeämätön tyyli tuo lähimpänä vertailukohtana mieleen Donald Trumpin. Erona on, että Marcos on vielä Yhdysvaltain presidenttiä häikäilemättömämpi tavalla, joka on johtanut jopa hänen poliittisten vastustajiensa kuolemiin. Niille, joille Imeldasta tulevat ensimmäisenä mieleen lähinnä tuhannet kalliit kenkäparit, saattaa tulla yllätyksenä, miten tuhlailevasta äitihahmosta kuoriutuu kameran edessä ovela valtapeluri.
The Cave –elokuvassa puolestaan tavataan sankarillinen syyrialainen naislääkäri Amani Ballour olosuhteissa, joissa lääkärin ammatin harjoittaminen ei todellakaan ole itsestäänselvyys. Päähenkilö kohtaa piiritetyllä Itä-Ghoutan alueella niin jatkuvan kuolemanvaaran kuin työtään vaikeuttavat seksistiset asenteet tyyneydellä, jota ei voi kuin ihailla. Kaasuiskujen karmeutta ja shokissa olevien lasten hätää säestää Matthew Herbertin musiikki. Se vie katsojan tehokkaasti kaaoksen keskelle. Vaikka tilanne on monesti hirvittävä, kokonaisuudessa painottuu myös huumori inhimillisenä selviytymiskeinona.
Suurten festivaalihittien ohella olin tällä kertaa vaikuttunut useammastakin pienimuotoisemmasta vammaisuutta tai kuolevaisuutta pohtivasta filmistä. Ohjaaja Pailin Wedelin thaimaalaisessa elokuvassa Hope Frozen (2018) 2-vuotias Einz kuolee syöpään. Tieteellisesti suuntautuneelle perheelle tai varsinkaan Einzin Sahatorn-isälle tapahtuneen hyväksyminen ei ole helppoa. Niinpä perhe päätyy jäädyttämään tytön kryo-teknologiaa hyödyntäen. Tarkoituksena on, että jonain päivänä Einz voitaisiin ”herättää henkiin”.
Toisin kuin voisi kuvitella, elokuva ei ole karmiva tai kohteilleen kiusallinen vaan perheen ratkaisuja ymmärretään. Lopulta kokonaisuuden keskeinen kysymys on, mitä rakkaus oikeastaan tarkoittaa. Surua kuvataan läheltä, mutta hienotunteisesti. Loppu on yllättävän toiveikas.
Toinen erityisen hyvin mieleeni jäänyt elokuva oli japanilaisen Kazuhiro Sodan pienestä Ushimadon maaseutukaupungista kertova Inland Sea (2018). Autioituvaa, kalastuksesta elävää seutua kuvaava tarina käynnistyy hitaasti, mutta palkitsee kärsivällisen katsojan moninkertaisesti. Kaunis mustavalkoinen kuvaus, aihepiiri ja tyyli tuovat hiukan mieleen ohjaaja Mark Jenkinin fiktiivisen, vasta Baftalla palkitun elokuvan Bait (2019), joka ihastutti katsojia R&A -festivaaleilla.
Inland Sean päähenkilöiksi nousevat 86-vuotias, kumaraselkäinen ja lähes kuuro kalastaja Wai-chan sekä 84-vuotias paikallinen nainen Kumi-san. Kun viimeksi mainittu tulee pitkän jutustelun jälkeen paljastaneeksi kuvausryhmälle oman karun elämäntarinansa, hetki on pysäyttävä. Samalla elokuva kertoo melkeinpä vahingossa paljon tavasta, jolla japanilainen yhteiskunta pahimmillaan kohtelee vammaisia henkilöitä ja heidän omaisiaan. Hyvän mielen puolena valkokankaalla on persoonallisten ihmisten lisäksi koko joukko paksusti voivia ja ihastuttavia kissoja. Suosittelen filmiä kaikille, joilla vain on mahdollisuus päästä näkemään se.
Kirjoittaja on runoilija, Kynnys ry:n tiedottaja, kriitikko ja elokuvahullu. Normaalin rajoilla -blogissaan hän tutkii vammaisuuden ja muiden kaavoista poikkeamisen kuvia elokuvissa, televisiosarjoissa ja ylipäänsä taiteessa, viihteessä ja elämässä.
