Mitä voi sanoa
Yleistä ääneenajattelua ja vapaita hajahuomioita.
Raimo Pesonen on helsinkiläinen kirjailija, kulttuurin seka- ja pätkätyöläinen sekä ankara Dr. Gunnin varhaistuotannon fani, joka jaksaa uskoa ihmisessä oleviin positiivisen muutoksen mahdollisuuksiiin.
Yhteiskunnallisen keskustelun merkityksestä puhutaan paljon. Erilaisten näkemysten kuuleminen ja yhteensovittaminen on olennainen osa demokratiaa. Tähän periaatteeseen vedotaan myös niin sanotun maahanmuuttokeskustelun kohdalla: jos osa somessa esitetyistä maahanmuuttopuheenvuoroista vaikuttaakin keskittyvän raiskausfantasioihin tai märkiin päiväuniin lynkkauksista ja lopullisesta ratkaisusta, kyse on vain siitä, että kansan syvien rivien ääntä ei ole kuultu. Keskustelua on tukahdutettu ja oikeutettu kiukku nostaa nyt päätään.
Joku voisi pitää tietysti hämmentävänä sitä, etteivät historian muut syrjityt ja hiljennetyt ihmisryhmät ole keksineet äänensä esiin saamiseksi samoja viestinnän keinoja kuin maahanmuuttokriitikot. Saamelaiset, vammaisjärjestöt ja luomuviljelijät esittävät lopulta aika harvoin julkisesti haaveitaan toisten lasten kuolemasta.
Kukkaiskielellä ilmaistuna maahanmuuttokeskustelu on porissut nousevin lämpötiloin koko 2000-luvun. Konkreettisia saavutuksiakaan ei puutu: maahanmuuttokeskustelu on synnyttänyt ilmapiirin, jossa Suomen vuositasolla muutamiin tuhansiin noussutta turvapaikanhakijoiden määrää on pidetty mainittavana ongelmana – minkä vuoksi suurempiin lukemiin varautuminen on ollut poliittisesti mahdotonta. Puute tuli esiin 2015 turvapaikanhakijoiden määrän kasvaessa hetkellisesti tasolle, joka on suunnilleen samaa suuruusluokkaa kuin normaalivuosina Ruotsiin saapuvien määrä.
Koska valtionjohto on pitänyt turvapaikanhakijoiden määrän kasvua merkittävänä ongelmana, on maahanmuuttokriitikoilta viety valmiit vuorosanat suusta, ja he ovat tunteneet itsensä pakotetuiksi tarttumaan polttopulloihin ja tiiliskiviin. Polttopulloiskuja vastaanottokeskuksiin on tehty kymmenkunta. Hommaforum aloitti (länsinaapurin ruotsidemokraattien esimerkin mukaan) vastaanottokeskusten karttojen levittämisen, eikä someavaruudessa ole ollut polttopullonheittäjien kannustusjoukoista pulaa.
Hyökkäykset vastaanottokeskuksiin ovat määritelmällisesti terrorismia, mutta valtionjohto ja viranomaiset eivät halua tuota termiä käyttää. Terrorismin rantautumista Suomeen on odotettu ja sen ruokkimaa pelkoa on käytetty perusteena niin kriisinhallintaoperaatioihin osallistumiselle kuin viranomaisten urkintavaltuuksien lisäämisellekin. Maan sisältä ja kantasuomalaisten keskuudesta nouseva poliittinen väkivalta istuu huonosti terrorismista aiemmin luotuun kuvaan, ja muistuttaa kaiken lisäksi kiusallisesti 30-luvun äärioikeistolaisten toiminnasta.
Samaan aikaan aina vain heikommin piiloteltu rasismi ja kansanedustajien natsiyhteydet arkipäiväistyvät. Koska tietämättömyys on uutta vilpittömyyttä, eduskunnan lakivaliokunnassa istuva perussuomalaisten Laura Huhtasaari kyseenalaistaa ihmisoikeudet ja pakenee sitten (tyylilleen uskollisesti) heikon yleistietämyksen savuverhon suojaan. Ei Huhtasaari typerä ole. Hän toistaa Jussi Halla-ahon ajatusta siitä, että ihmisoikeudet ovat suhteellisia, kyseenalaistettavissa ja silloin myös otettavissa joiltakin pois. Viestin ydin on suunnattu samanmielisille ja tarkoitettu oikeuttamaan vihaa ja syrjintää. Jälkikäteen suurelle yleisölle esitetyt selittelyt ovat vain pakollinen koriste varsinainen asian ympärillä.
Huhtasaaren dehumanisaatioviestin tavoin varsin monien maahanmuuttokeskustelussa esitettyjen väitteiden jäljet näyttävät vievän Jussi Halla-ahon luo. Mestariksi kutsuttu maahanmuuttokriitikkojen pääideologi on määritellyt maahanmuuttokeskustelun käsitteistöä, jota on sitten levitetty erityisesti Halla-ahon blogin vieraskirjasta vuonna 2008 syntyneellä Hommaforumilla. Halla-aho nauttii itse mielipiteineen niin huomattavasta medianäkyvyydestä, että jo pelkästään se riittää tekemään väitteet maahanmuuttokeskustelun ”kriittisten” mielipiteiden vaientamisesta puhtaan absurdeiksi.
Maahanmuuttokeskustelun pitäisi periaatteessa olla keskustelua pakolais- ja siirtolaispolitiikasta, mutta se täyttää varsin heikosti keskustelun tunnusmerkit. Keskusteleminen on vuorovaikutteista viestintää, jossa käytetyillä puheenvuoroilla on hahmotettavissa oleva intentio, pyrkimys. Yhteinen kieli ja käsiteltävä aihe ovat keskustelun perusedellytyksiä.
Maahanmuuttokeskustelun vuorovaikutteisuuden tason voi helposti tarkistaa vierailemalla Hommaforumilla tai selaamalla vaikka Olli Immosen tai Juho Eerolan tapaisten vaikuttajien tekstejä vuosien varrelta. Siinä missä maahanmuuttokriittisyyttä ymmärtämään pyrkivät puheenvuorot ja ilmiön saama näkyvyys ovat lisääntyneet 2010-luvulla, Halla-aho seuraajineen pysyy jähmeän liikkumattomana vanhoissa kannoissaan – muutosta on havaittavissa enintään käytetyn retoriikan kovenemisessa. Halla-aholaisille ajattelun muuttumattomuus lienee todiste ryhmän totaalisesta oikeassaolosta, mutta ulkopuolisen silmin samojen vihamielisten viestien toistelu tuo mieleen lähinnä autoritaarisen persoonallisuuden yhteydessä käytetyn F-skaalan.
Vuorovaikutteisuuden asemesta maahanmuuttokeskustelua mestaroivalla oikealla äärilaidalla on käytössä suljettu kierto, jossa muualla virheellisiksi osoitetut väittämät, tilastojen väärintulkinnat, urbaanilegendat ja tarkoitushakuiset valheet nostetaan yhä uudelleen esiin. Näin syntyvän disinformaation levittäminen on helppoa, halpaa ja tehokasta, eikä kriittisten toimittajien ja tutkijoiden aika tietenkään riitä virheellisten väittämien toiston reaaliaikaiseen kommentointiin.
Usein näyttää siltä, että puheenvuorojen sisällön ja tarkoituksen hahmottaminen onnistuu vain poissulkemismetodilla: Huhtasaaren lausuntojen tai Olli Immosen taannoisen taisteluhengen nostattamiseen tarkoitetun viestin oikea tulkinta ei tunnu onnistuvan ilman laajaa selitysosiota siitä, mitä ei ainakaan ole tarkoitettu. Tämä on tietysti mahdoton lähtökohta kommunikaatiolle.
Herää myös kysymys, pitääkö maahanmuuttokeskustelu sisällään edes yhteistä kieltä tai aihetta. Kun ISIStä pakenevia ihmisiä tervehditään rajalla kyltein, joissa heitä kutsutaan terroristeiksi, ei olla edes keskustelun nollapisteessä. Keskustelun pitäisi kirkastaa käsitteitä ja lisätä ymmärrystä, mutta maahanmuuttokeskustelu vaikuttaa toimivan monelta osin päin vastoin. Turvapaikanhakijat, pakolaiset ja työperäinen maahanmuutto sotketaan samaan soppaan ja dehumanisoidaan maahantunkeutujan tai laittoman siirtolaisen tapaisilla ilmaisuilla.
Maahanmuuttokeskustelu ei lopulta ole keskustelua, vaan sen ulkoisia piirteitä jäljittelevä imitaatio, jonka ensisijainen tarkoitus on rasistisen vihan oikeuttaminen ja kanavointi. Vuorovaikutteisuus puuttuu, koska maahanmuuttokeskustelun ehtoja määrittelevä äärilaita ei siihen edes pyri.
Vakavamielisiksi tarkoitettujen puheenvuorojen tehtäväksi jää keskustelun aitouden vaikutelman vahvistaminen, samalla kun itse asia jää loputtomasti saivartelevan ja argumentaatiovirheiden listaamisesta uskottavuutta hakevan trollilauman hampaisiin. Jäädessään väittämineen tyhjän päälle tuo lauma vaihtaa tyynesti väittämää tai siirtyy henkilökohtaiseen loanheittoon. Tasapuolisuuden periaatetta konemaisesti toteuttava media toimii tämän performanssin kaikukoppana.
Poliittista valtaa synnytetään ottamalla haltuun vanhoja käsitteitä ja synnyttämällä uusia. Tunnetuin esimerkki tästä lienee maahanmuuttokriittisyys, käsite joka hakee oikeutuksensa demokratiaan kuuluvasta julkisesta keskustelusta (onhan kriittisiinkin mielipiteisiin oltava oikeus) ja joka pitää sisällään myös rasismin, mutta on sitä laajempi. Yleensä rasismi tuomitaan nimellisesti, mutta käytännössä sen ja maahanmuuttokriittisyyden raja hämärtyy, jolloin rasistisia näkemyksiä voidaan esittää ”kriittisyyden” nimissä.
Silloin kun valtamedian toimittajat omaksuvat käyttöönsä maahanmuuttokriittisyyden, informaatiosodan tai nykyisen maahanmuuttokeskustelun tapaisia ilmaisuja kyseenalaistamatta tai purkamatta niiden merkityksiä, ilmaisun luonut taho on kasvattanut poliittista vaikutusvaltaansa merkittävästi. Juuri tämän ilmiön seurauksista on kyse siinä yhteiskunnallisen ilmapiirin kovenemisessa ja vastakkaiasettelujen kärjistymisessä, joka vaikuttaa tapahtuneen näennäisesti yllättäen.
Merkityksistä voidaan kuitenkin kamppailla. Esimerkiksi maahanmuutosta keskusteleminen on niin tärkeää, että maahanmuuttokeskustelulle on syytä jättää hyvästit.
