Kirjat ovat taas vaarallisia. Ajatus tuli mieleen Kirjailijaliiton uudesta jäsenluettelosta, jonka yhteystiedot olivat typistyneet pelkiksi sähköpostiosoitteiksi. Uudistukseen on varmasti useampia syitä, mutta turvallisuus ei ole niistä vähäisin.

Julkisuuteen liittyy aina mahdollisuus päätyä satunnaisesti rasittavan tai epätasapainoisen henkilön huomion kohteeksi. Hörhöt meillä on aina keskuudessamme. Jotakin on kuitenkin muuttunut, kun suomalainen fiktiokirjailija puhuu teoksestaan poliisivartion suojelemana, kuten Pirjo Hassinen Popula-romaanistaan Vaajakoskella.

Populan aiheita ovat oikeistopopulismi ja äärioikeisto. Jyväskylässä Äärioikeisto Suomessa-kirjaa käsittelevään keskustelutilaisuuteen tammikuussa tehdyn hyökkäyksen jälkeen poliisivartion ymmärtää, mutta vähän myöhemmin viranomaisten toiminta Kotkassa sai jo sananvapauden rajoittamiselta haiskahtavia piirteitä.

Miksi nimenomaan äärioikeisto on tulenarka aihe? Vastaus saattaa löytyä Äärioikeisto Suomessa-kirjasta itsestään. Dan Koivulaakso, Mikael Brunila ja Li Anderson käyvät läpi ilmiön historiaa ja termistöä, ja lainaavat professori Roger Griffinin ideologista määritelmää fasismista – se on ”palingeneettisen myytin varaan rakentuvaa populistista ultranationalismia”. Palingenisis tarkoittaa uudestisyntymistä.

Määritelmä on olennainen, vaikka fasismi on vain yksi äärioikeiston laji. (Akateemisessa tutkimuksessa käytetään usein yläkäsitettä radikaalioikeisto, mutta äärioikeisto-termin käyttöä puolustaa sen vakiintuneisuus.)

Määrittelen tässä äärioikeistolaisuuden kansallisen uudelleensyntymän myyttiin nojaavaksi aatteeksi, joka tavoittelee yhteiskunnan homogeenisuutta, ja jolle tyypillisiä piirteitä ovat usein äärinationalismi, muukalaisviha, kulttuurirasismi sekä muiden kuin perinteisten sukupuoliroolien ja perhemallien torjuminen.

Vaikeutemme poistuvat tai ainakin helpottavat kunhan menetetty kansallinen yhtenäisyys palautuu. Länsi ei enää uppoa ja turbaanin varjo väistyy vihdoin. Palaamme menneeseen kulta-aikaan, joka toisaalta on historiankirjoitukselle tuntematon, eli uuden todellisuuden luomiseen tarvitaan väkevää ja tunteisiin vetoavaa tarinankerrontaa. Ei ihme että kulttuuripolitiikka ja taide ovat erityisen huomion kohteena.

Käytännön esimerkin tästä tarjoaa äärioikeiston valtaannousun kokenut Unkari, jonka pääministeri puhuu Kansan Uutisten jutun mukaan myyttisestä Turul-linnusta ja toteaa sen olevan”osa vertamme ja isänmaatamme. Meidän, kansallisen solidaarisuuden unkarilaisten, on puristettava kaikki epäyhtenäisyys pois Unkarin elämästä. Vahvat kansakunnat pitävät yhtä, heikot hajoavat.” Paikallinen taideakatemian puheenjohtaja ei puolestaan voi hyväksyä akatemian jäseniltä ”geneettisen kansallistunteen puuttumista”.

Helsingin Sanomat kertoo  Unkarin taiteen taloudellisista ohjauskeinoista, ja Voima kurkistaamyös tutkijoiden ja virkamiesten todellisuuteen. Kannattaa varoa sanojaan, mikäli työpaikan säilyttäminen kiinnostaa.

Kansallisen myytin rakentelu on herkkää puuhaa, eikä kestä montaa vinoa lausetta. Tästä on kyse myös Jyväskylässä keskustelutilaisuuteen tehdyssä hyökkäyksessä, jonka takana on ilmeisesti uusnatsien pyörittämä Suomen vastarintaliike, joka on tullut tunnetuksi rasististen tarrojen liimailusta, mutta puhunut myös väkivallan välttämättömyydestä.

Suomalaisen äärioikeiston sateenvarjon alta löytyy myös huomattavan paljon vaikutusvaltaisempaa ja hienovaraisempaan toimintaan pystyvää väkeä.

Unkarin pääministerin puheen kaiut tuntuvat kovin tutuilta, kun Suomen Sisun tuore puheenjohtaja Olli Immonen ilmoittaa että kulttuuripolitiikan on vahvistettava suomalaista identiteettiä. Tämä oli Immosen ensimmäinen linjanveto puheenjohtajaksi valinnan jälkeen. Puheenjohtajavaalien aikaan hänen keskeinen huolenaiheensa oli se, että Suomen Sisua ja sen ohjelmaa on ymmärretty väärin.

Immosta ilmeisesti kiusaa Suomen Sisun kutsuminen äärioikeistolaisjärjestöksi. Kulttuuripoliittisen ulostulon ja tv:ssä esitettyjen näkemysten perusteella on hieman hankala hahmottaa, kuinka uusi puheenjohtaja aikoo päästä kiusallisista määreistä eroon.

Sivustatukea Immonen saa perussuomalaisten puheenjohtajalta, joka on Tony Halmeesta lähtien tottunut hyödyntämään äärioikeistolaista siipeä puolueessaan. Timo Soinin mielestä Suomen Sisu on samanlainen järjestö kuin nuorisoseurat ja ihmisoikeusjärjestöt.

Mielenkiintoista on se, että Soini ei puhu Suomen Sisusta poliittisena järjestönä vaan hakee vertailukohdat muualta. Olisiko Suomen Sisun ja perussuomalaisten suora rinnastaminen liian kipeä asia? Suomen Sisun harmittomuutta Soinin sanavalinnat tietysti pyrkivät korostamaan – tavoite on siis sama kuin Sisun uudella puheenjohtajalla.

Immonen ei ole ensimmäinen Suomen Sisun julkisivun uudistaja. Järjestön toimintaa seurannut Jussi K. Niemelä on kirjoittanut siitä kuinka natsi-ideologi Alfred Rosenbergia teosta Uutta Eurooppaa kohti suositeltiin aikoinaan jäsenistön luettavaksi. Suositus poistui kotisivuilta, mutta Rosenbergiltä lainatut ajatukset jäivät periaateohjelmaan – joka on nyt puolestaan siivottu pois näkyvistä.

Uutta ohjelmaa odotellaan, mutta käsitysten oikominen saattaa olla Immoselle ja ylipäätään uudistuvalle äärioikeistollemme pitkäkestoinen haaste.

Immosen näkemykset kulttuurista toistavat itse asiassa perussuomalaisten Vesa-Matti Saarakkalan viime eduskuntavaalien alla esittämiä kulttuuripoliittisia linjauksia, joita kutsuttiin sittemmin ”vaalikikaksi”. Saarakkala (joka ei ole Suomen Sisun jäsen ainakaan julkisesti, mutta kuuluu Nuivan vaalimanifestin allekirjoittajiin) palaa kuitenkin asiaan muutaman ketunlenkin jälkeen.

On ymmärrettävää miksi Saarakkala ja Immonen vaativat taiteen tukien kohdentamista uudelleen: kummallakin näyttää olevan vaikeuksia nimetä omat kriteerinsä täyttäviä teoksia edes lähimpien vuosikymmenien ajalta. Minkäänlaisia rajoitteita kansallista identiteettiä vahvistavan taiteen tekemiselle ei tällä hetkellä ole, mutta ilmeisesti sitä ei myöskään synny ilman korvamerkittyä tukea.

Kansallisten myyttien rakenteluun sopimaton taide taas joutaa heitettäväksi markkinoiden eteen. Immonen kirjoittaa Ylen kolumnissaan: ”Nykytaiteen tuotanto olisi syytä saattaa yksityishenkilöiden ja markkinoiden vastuulle. Valtiovallan ei pitäisi tukirahoin antaa tekohengitystä sellaiselle kulttuuritarjonnalle, jolla ei ole kansan hyväksyntää eikä kysyntää.”

Kun äärioikeistolaisuudessa on pitkälle kyse kansallisten myyttien rakentamisesta, on tietysti väistämätöntä että myytit lyövät ajoittain toisiaan korville: Suomi ei ole Unkarin äärinationalisteille riittävän hieno sukulainen. Hunneja tai skyyttejä pitäisi olla.