Olen seurannut Susanna Kuparisen määrä- ja päämäärätietoista työtä uuden poliittisen teatterin tekijänä, valopäämajakkana. Olen hurmaantunut hänen muinaisiin Helsingin Ylioppilasteatteriin tekemiinsä Valtuustoihin.
Ne olivat poliittisen teatterin uusbrechtiläisimpiä esityksiä sillä erotuksella, että tekstit olivat suoraan valtuustokokousten pöytäkirjoista. Brecht varasti materiaalinsa kansansaduista, myyteistä ja antiikin draamoista tai vaikka Shakelta, joka puolestaan varasti ne ties mistä Veronan kujilta.
Parasta Yt:n esityksissä oli, kun istui katsomassa oikeiden valtuutettujen kanssa näyttelijävaltuutettuja, ja sivusilmin sai seurata kenen huumori riitti, kenen sammui.
Sitten valtuustot muuttuivat Eduskunnaksi, sanat kahta painavimmiksi ja taustatyö syväkurkkumaisemmaksi.
Veroparatiisit, Osmo Soininvaara, kaikki nämä mielettömän lennokkaat edustajien puheet, ja koko suomalainen poliittinen sirkus saivat Ryhmäteatterin katsomot repeämään.

Talouskuri(mus)

Tultiin osaan III. Kaksi eduskuntaa, uusi ja vanha, suurin käsitettävissä oleva poliittinen ja talouspoliittinen murros, ”talouskuri” ja ”kestävyysvaje” ja tämän tästä esiin pingahtava Kreikka-kortti ovat puheliaan illan ytimessä. Ei vähän.
Juha Sipilä on pääosassa, vähän Jyrki Katainenkin, Erkki Liikanen, kourallinen kokoomuksen ja kepun luottokansanedustajia. Olli Rehn on pölkyllä hänkin.
Kreikan valtiovarainministeri Ziprasin hallituksessa saa leijonanosan illasta, toisin sanoen ohjaajan Giánis Varoufákisin kanssa tekemän haastattelun videonauhoitus. Kreikka-kortti murentuu. Ei Kreikka aio pettää tukijoitaan. Velat maksetaan tuli mikä tuli.
Kreikka, maahanmuuttokriittisyys ja köyhän asialla oleminen tuovatkin sitten perussuomalaisille äänivyöryn. Mutta mitäs nyt? Kaikki vaalilupaukset syöty.
Lupausten pettämisestä tilille joutuvat kuitenkin vain kepu ja kokoomus.
Siinä ne poseeraavat todellisessa elämässä pidellen kylttejä, joissa vakuutetaan ettei koulutusrahoihin kosketa. On niin katalaa, että alkaa kurkkua kuristaa.
Tänään kokemamme Suomen häpäiseminen, pakolaispolitiikan poukkoilevuus ja vastaanottokeskusten liepeille sijoittuva sumeilematon rasismi eivät ole näyttämöllä.
Nämä asiat kuumottavat kuitenkin katsojaa. Kenen isänmaa, kenen siniristilippu?
Draamaa, ikävää, synkkää draamaa. Liian itsestäänselvää teatteriin?

Hei leivotaan pullaa

Kuparinen ja työryhmä ovat tehneet jättityön seuloessaan taas kerran eduskunnan mielettömimpiä puheenvuoroja, joita höystetään Matti Apusen lausunnoilla ja mikä hauskinta Juha Sipilän vaalikirjan sitaateilla.
Pullaa leipoen ja naapurin lapsia hoitaen Suomi nousee ja vienti vetää.
Elävää kuvaa mielenosoituksista nyt ja aina: lapset, vanhukset, työttömät kantavat banderollejaan yhä uudelleen Helsingin katuja. Leikkaukset vain jatkuvat ja syvenevät.
Naurattaa ja itkettää. Vitsit vähenevät loppua kohden. Nauru kaikkoaa. Kahdeksanvuotiaan tytön kuolema hiljentää.
Sosiaalityöntekijöiden, erityisesti lasten huostaanottopäätöksiä tekevien tilanne on mahdoton, umpikuja. Työvoimaa ei ole riittävästi. Eikä edes kuolema avaa päättäjien silmiä tai ainakaan rahamasseja.
Esityksen juoksutus on kuohuvaa ja laveaa. Kreikasta helsinkiläiseen pikkutyttöön, Lapin ruskasta eduskunnan istuntosaliin, katujen mielenosoituksista syntymäpäiväjuhliin.

Kolmesta ässästä yksi puuttuu

Mutta mitä? Perussuomalaiset puuttuvat, kolmesta ässästä yksi on poissa. Puolue esiintyy vain hyvin trimmattuna kreikkalaisena kuorona.
Syntyy ongelma. Vastavoimat ovat puolinaiset, kun niitä ei törmäytetä.
Perussuomalaiset, ovat kirjoittaneet oman Eduskunta kolmosensa, jota ei mikään teatteriesitys voi imitoida, ylittää tai korvata.
Ymmärrän Kuparisen ratkaisun. Olisi liian itsestäänselvää nauraa aina ja vain perussuomalaisille. Poliittinen satiiri on löydettävä toista tietä, hyväksytyn parlamentaarisen käytännön salatuista ja piiloon jäävistä menetelmistä.
Miten on mahdollista, että leikkauksia kutsutaan ”elvytykseksi”? Ja kenen niskaan ne kaatuvat?
Lopun tiedämme jo. Sikäli kolme ja puolituntinen draamaa ei yllätä. Elävä elämä on karvasta ja tahmeaa, siitä puuttuu kuuluisa Nyytäjä-dramaturginen suspense, jännite, puukko saappaan varressa, metsästyskivääri seinällä.

Tunti pois? Tai ainakin puoli

Ongelmana on sinänsä rytmisesti toimivien, pingpong-asetelmien ja kohtausvaihtojen, monologien ja Saimaa- yms. kuvien vuorottelun sisäinen hauraus.
Tekstiä kirjoitetaan alati uusin lausein, päivitetään ja muutetaan. Miten näyttelijät ehtivät oppia yhä uusia ja taas uusia repliikkejään? Eivät mitenkään. Luetaan siis paperista, ollaan plarit käsissä. Sen hintana on esityksen kankeutuminen.
Kill Your Darlings: tunti pois. Tai edes puoli.
Loppulaulu tulee sitten aikanaan. Yt:n vanha onnittelulaulu Jussi Pajuselle syntymäpäivän kunniaksi. Kauniisti soi, mutten ole ainoa, joka ei saa sanoista selvää. Pitäisikö ne heijastaa taustafondille?
Eduskunta III:n järkevimmän puheenvuoron saa vihreiden Outi Alanko-Kahiluodon näyttelijä. Hän siteeraa napakasti tulkitsemansa edustajan puhetta väärin suunnattujen leikkausten hinnasta.
Taitaa potilas kuolla.