YleinenKirjoittanut Riina Yrjölä

Pako Mongkokista

Lukuaika: 2 minuuttia

Pako Mongkokista

KirjeenvaihtajatKirjeenvaihtajat

Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.

Teksti Riina Yrjölä

Hongkongin kiireettömällä maaseudulla kukaan ei potki koiraani.

Oli aika siirtyä Leslie-haamun nurkista kohti uutta elämää.

Täältä maailman tiheimmin asutetun paikan ytimestä, jossa sateenvarjot – satoi tai paistoi – peittävät kadut kuin huojuvan kangaspeitteen alle. Mongkokista, joka tihkuu tiheää neonvalon välkettä, kuhinaa, päälle käveleviä ihmisiä, hurjastelevia minibusseja ja väärennystuotteista hullaantuneita länsimaalaisia.

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

Kohti maaseutumaista Hongkongia. Tai maalle, minun mittakaavassani nyt ainakin. Paikkaan jossa on kolme uimarantaa. Ei yhtäkään plop-plop-plop-asiakasomistaja-bonuskauppaa. Ei metroa, ei Mäkkäreitä. Pankkeja tai pankkiautomaatteja. Vaatekauppoja. Bensa-asemia. Tai postia.

Mutta niiden sijaan kymmeniä nuudeliravintoloita, joissa muovituolit ovat pehmentyneet auringossa epämääräisiksi möykyiksi ja joissa pöydät keikkuvat iloisesti. Kaksi huoneenkokoista sekatavarakauppaa, joista toinen, ’Fuck Lee Store’, saa minut joka päivä iloiselle tuulelle nokkelalla nimellään. Yksi suljettu koulu ja terveyskeskus, sekä suunnaton määrä erilaista rantatavaraa ja muuta krääsää myyvää kioskeja, rantalomalaisten muovisia himoja tyydyttämään. Niin, ja tietenkin se joka kylästä löytyvä ’Veijon baari’ jossa käydään kaikki paikalliset juorut, olkapään yli hienovaraisesti vilkuillen.

Olen kohdannut täällä rennon, kiireettömän Hongkongin. Ne kymmenet kohtaamiset Mongkokin kaduilla, kun minulle ja koirilleni kiljuttiin kurkku suorana, ovat enää kaukaisia muistoja. Kaikki ne ikävät ihmiset, jotka sivumennen potkivat koiriani, tai peittivät kädellä suunsa kun heidän ohitseen kävelin.

Kahden vuoden aikana opin olemaan reagoimatta näihin vihan, pelon ja inhon purkauksiin. Välttelemään konflikteja kävelemällä katse katuun liimautuneena.

Ainoastaan kerran, kun pikku nulikka löi koiraani sateenvarjolla päähän ja sylkäisi perään, annoin kuulua. Aluksi huulta purren, kohteliaasti kertoen että eläimiä ei saa vahingoittaa. Mutta kun tämä polvenkorkuinen haistatteli minulle taitavasti englanniksi keskisormimerkkien kera, hermot pettivät ja suomalaiset kirosanat ryöppysivät suustani.

Meuhkasin soittavani vanhemmille, koulun rehtorille ja minne lie lastenkurituslaitoksiin. Ja kun oikein vauhtiin pääsin, huusin pojalle vielä perään laittavani hänet pataan ja syöttäväni koirilleni.

Mutta nulikat ja hermoromahdukset ovat nyt taakse jäänyttä elämää. Täällä kyläläiset tervehtivät, pysähtyvät ja juttelevat. Kuka olet ja mistä tulet? Suomalainen? Ensimmäinen kylässämme. Kylmä maa, paljon lunta. Turvallinen yhteiskunta. Koulutettua porukkaa. Demokratia. Ilmainen terveydenhuolto. Nokia. Räikkönen. Joulupukki. Tampere. Helsinki. Gotlanti. Ai ei? No melkein samaa, eikö?

Eli täällä nyt sitten kykitään. Yli viikko takana, enkä ole kertaakaan lähtenyt kylästä pois. Mieheni diagnoosi on mökkihöperyys: hän on huolestunut että maailmani kapenee huolestuttavalla vauhdilla.

Minusta taas elämäni soljuu oikein mukavasti eteenpäin näinkin. Voin kulkea flipflopeissa pitkin raittia. Tukka silmillä. Koirat vapaana. Hame ryppyisenä. Vaikka totuuden nimessä jopa hame on hiukan hienostelua: paikalliset hippailevat uimahousuissa ja muissa rantavetimissä. Ja ranskalaiset, jotka lienevät kylän suurin ulkomaalaisvahvistus, vieläkin vähemmissä vetimissä.

Hemmetti, miksi ihmeessä haluaisin lähteä täältä käymään minnekään muualle?

Minulla on kaikki täällä. Hiljainen oma rauha. Tilaa ajatella ja olla. Metsäisiä polkuja taivaltaa. Meri jossa uida. Vain sauna puuttuu, jotta metropoli-mökkielämä olisi täydellistä.