Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Peristerakis
Armottomimmillaan ihminen jää pelkkien ihmisoikeuksien varaan, minimaaliseksi elämäksi ilman muita oikeuksia.
Yleismaailmallisten ihmisoikeuksien kaksi ensimäistä artiklaa määrittävät sen, mitä ihminen on ja minkälaisia arvokkaiksi koettuja ominaisuuksia ihmisyyteen kuuluu. Julistuksen mukaan ihminen on syntyessään vapaa ja oleellista hänen olemassaolossaan on biologisten ominaisuuksien – rodun, värin ja sukupuolen – ohella kulttuurilliset tekijät: kieli, uskonto, mielipiteet, yhteiskunnallinen status, omaisuus ja syntyperä. Näiden yksilöllisyyttä ja olemassaoloa julistuksella pyritään turvaamaan.
Kolmas artikla käsittää koko sopimuksen keskeisimmän sisällön. Sen mukaan ihmisellä on oikeus elämään. Loput ihmisoikeuksien julistuksesta onkin sitten noiden kolmen ensimmäisen artiklan täsmentämistä ja suhteuttamista valtiolliseen lainsäädäntöön tarkoittaen, että valtiollinen oikeus viime kädessä määrittää minkälaisia käytännönsovelluksia ihmisoikeuksista missäkin päin maailmaa tehdään.
Ihmisoikeuksien julistuksen tarkempi lukeminen paljastaa, että sen puitteissa ihminen käsitetään kaksitasoisena oikeudellisena olentona ja itse ihmisoikeus ja sen yleismaailmallisuus pelkistyy kolmanteen artiklaan: ”ihmisellä on oikeus elämään” – elämä-sanan biologisessa merkityksessä. Kaikki muu – juridinen, sosiaalinen, kulttuurillinen ja tuotannollinen – oikeus määräytyy valtiollisen lainsäädännön puitteissa erilaisten oikeudellisten statusten, lupien ja sopimusten kautta.
Toisin sanoen ihmisellä on ihmisoikeuksien suojaama ”biologinen elämä” sekä valtiollisen lainsäädännön mahdollistama ”elämän sisältö”, joka saa muotonsa kansalaisoikeuksissa ja poliittisissa oikeuksissa sekä lainsäädännössä, joka koskee identiteettiä ja elämän laadullisia seikkoja: työn tekemistä, terveydenhuoltoa, sosiaaliturvaa, omaisuutta ja perheen muodostamista, mainitakseni muutaman. Ihmisoikeudet takaavat siis pelkän biologisen elämän, valtiolliset oikeudet yleistäen sosiaalisen elämän.
Näiden kahden elämää määrittävän tason lisäksi on oleellista kiinnittää huomiota käsitteisiin yleismaailmallinen ja valtiollinen. Yleismaailmallista suvereenia ja sen alaisuudessa toimivaa viranomaiskuntaa ei ole, joten ihmisoikeuksien toteuttaminen jää käytännössä valtiollisille viranomaisille sekä toimivallaltaan ja resursseiltaan heikoille kansainvälisille organisaatioille ja kansalaisjärjestöille.
Valtiollisella tasolla toimii niin ikään kaksitasoinen oikeuskäsitys. Ihmiset jakautuvat kansalaisiin ja ei-kansalaisiin, joilla molemmilla on erilainen suhde valtioon ja molempiin kohdistuu erilainen lainsäädäntö. Tämä kahtia jaottelu tarkoittaa sitä, että kansalaisuusstatuksen omaavien ihmisten oikeudet ovat niin sanotusti luonnolliset – ihmisen ei varta vasten tarvitse ylläpitää niitä, pelkkä kansalaisuus riittää. Ei-kansalaisen on sen sijaan hankittava asumista, työtä ja sosiaalisia suhteita koskevat oikeutensa byrokraattisia teitä ja ne ovat sopimusten tai lupien varaisia ja tilapäisiä sekä ne on tavalla tai toisella ansaittava.
Tämän hieman monimutkaisen alustuksen pohjalta voidaan esittää muutama havainto, sitten kysymys sekä lopuksi jonkinlainen johtopäätös.
Se osa ihmisoikeuksia, joka liittyy elämän arvoon ja ihmisen ominaisuuksiin – ulkonäköön, seksuaalisuuteen, kieleen uskontoon, mielipiteisiin, omaisuuteen tai syntyperään – ei täysin toteudu yhdessäkään valtiossa edes sen omien kansalaisten kohdalla. Vaikka monenlaisia syrjintää ehkäiseviä lakeja on laadittu, jokainen yhteiskunta syrjii lainsäädännössä kansalaisiaan. Esimerkiksi Suomessa seksuaalivähemmistöt eivät saa mennä naimisiin, ottaa hedelmöityshoitoa tai adoptoida lasta; työttömiä voidaan pakottaa töihin sosiaaliturvan leikkaamisen uhalla; sairaita voidaan lukita laitoksiin, opiskelijoita voidaan painostaa velanottoon; omaisuutta voidaan pakkolunastaa; eikä köyhä ei ole rikkaan kanssa tasavertainen oikeuden edessä – saatikka yksilö liikeyrityksen kanssa ja niin edelleen. Toinen ehkä vielä merkittävämpi seikka on syrjintä, joka suvaitaan kulttuurisin perustein. Jälkimmäinen on yleistä melkein kaikkea näkyvää erilaisuutta kohtaan. Ei-kansalaisten osalta tilanne on vielä heikompi.
Entä sitten kun mielekäs tai ihmisarvoinen elämä ei ole kotimaassa mahdollista tai menojalka alkaa muuten vipattamaan ja on lähdettävä? Muukalaisuuden myötä ihmisoikeuksiin sisältyvän kaksitasoisen juridiikan ongelmat konkretisoituvat. Yksilö lankeaa huonosti valvotun yleismaailmallisen oikeuden suojaan, jonka toteutumista valvova mikä-milloinkin-valtiollinen oikeus kohtelee häntä toisarvoisena juridisena subjektina. Armottomimmillaan ihminen jää pelkkien ihmisoikeuksien varaan, minimaaliseksi elämäksi ilman muita oikeuksia.
Kotimaansa jättäessään yksilön yleismaailmallinen oikeus olla elossa näennäisesti säilyy – tosin syrjivät matkustusrajoitukset ja tiukat rajasäädökset pakottavat usein ihmisiä hengenvaarallisiin rajanylityksiin ja voidaan perustellusti kysyä, eikö tämä loukkaa näin ollen myös ihmisoikeuksia. Sen sijaan oleskelua, elinkeinoa ja sosiaalisia suhteita koskevan, varsinaisen sisällöllisesti merkittävän elämän juridinen perusta muuttuu byrokratiaksi ja eriarvoiseksi mielivallaksi, jossa syntyperällä ja sosiaalisella asemalla on valtava merkitys. Liikkumiseen, asumiseen ja työskentelyyn liittyvien lupien saaminen on tietyille kansalaisuuksille vaikeampaa kuin toisille – puhumattakaan heistä, joilla ei ole kansalaisuutta lainkaan. Ihmisiä voidaan ottaa kiinni ja rangaista pelkän syntyperänsä tai varallisuutensa takia. Tämä kaikki on sallittua ihmisoikeuksien julistuksen puitteissa.
Liikkumavapauteen, oleskeluun ja turvapaikkaan liittyvät valtiolliset lait mahdollistavat myös sen, että siirtolainen voidaan tuomita ikuiseen kiertolaisuuteen, laittomuuteen ja piileskelyyn tai hänet voidaan karkottaa sellaiseen valtioon, jossa hänen ihmishenki voidaan riistää joko laillisesti tai laittomasti tai äärimmäinen köyhyys tai kurjuus tekee elämästä mahdotonta. Tämä ei ole kansainvälisten sopimusten mukaista, mutta ei myöskään suoranaisesti niitä vastaan.
Mitä on siis tämä yleismaailmallinen ihmisoikeus minimaaliseen elämään? Tai paremminkin, vastaako pelkkä biologinen elossa oleminen ihmisyyttä sellaisena kuin sen käsitämme tai sellaisena minkä ajattelemme olevan ihanteellista? Ei todellakaan. Ihmisoikeudet, jotka eivät mahdollista kokonaista elämää, asumista, liikkumavapautta, elinkeinoa ja kulttuuria eivät ole minkään arvoisia. Ihmisen minimaalinen olemassaolon – pelkän biologisen tyhjän kuoren, joka on tuomittu elämään ilman suojaa ja elinkeinoa – suojaaminen ei osoita korkeaa sivistystä, ole ylpeyden aihe tai edes kovin nokkela argumentti vaikkapa maahanmuuttokeskustelussa.
Ihmisen jakaminen kuoreen ja sisältöön ei ole perusteltua – voiko näitä asioita edes erottaa toisistaan? Samoin on aiheellista pohtia, onko yleismaailmalliseksi tarkoitettu julistus tai valtio-oikeus ylipäätään mielekäs tapa käsittää ihmisyys?
Tässä valossa yleismaailmallisen ihmisoikeusjulistuksen 28. artikla näyttäytyy entistäkin kolonialistisemmalta. ”Jokaisella on oikeus sellaiseen yhteiskunnalliseen ja kansainväliseen järjestykseen, jonka puitteissa tässä julistuksessa esitetyt oikeudet ja velvollisuudet voivat täysin toteutua.”
Tällaisia ajatuksia tuottaa ateenalainen arki. Kreikan halki kun kulkee Euroopan vilkkain siirtolaisvirta.
