Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Peristerakis
Maa ilman tulevaisuutta, nykyisyyttä ja menneisyyttä.
Mies istuu odotushuoneessa. Hän plärää iPadistä valokuvia lapsestaan leikkimässä syksyn rujouttamalla pihamaalla ja kuuntelee korvakuulokkeista musiikkia.
Vauva sylissä, vauva matolla, vauva keskellä espoolaista Ikea-olohuonetta. Jalka naputtaa hillitysti lattiaa. Vauva työpäivän jälkeen; vauva isyysvapaan ensimmäisenä päivänä; vauva kivetetyllä pihatiellä; vauva rakennusfirman istuttamien nuorten pihlajien väliin viritetyssä riippukeinussa. Vauva vaimon käsissä, hyvät kädet, vaimon pehmoiset kädet. Terveen näköisille kasvoille kerääntyy aavistus sydämellistä hymyä.
Siinä se on, poika. Siitä tulee hieno mies, hyvä tyyppi – insinööri. Ei se ole hullumpi homma, helppo ja hyvin palkattu.
Siniset ja kunnollisen elämän vakavoittavat silmät liikkuvat hitaasti pitkin käytävän seinää. Espoo. Ajatus pysähtyy. Mitä tapahtuu kymmenen vuoden kuluttua? Katse käy sumeaksi. Kattopalkit ja niiden väleihin kiinnitetyt lasiruudut muodostavat symmetrisiä kuvioita. Mitä on tapahtunut viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana? Kysymys jää ikävästi leijumaan keskelle koneellisti ilmastoitua huonetta.
Raitiovaunu jyristelee ohi. Mitä on nyt, mies yrittää vetää yhteen. Nykyisyys? Tai menneisyys? Kumpikin tuntuu hankalalta hahmottaa. Taajamien risteyksissä on hidasteita. On leikkikenttiä, marketti, olohuone ja kirjasto. Presidentti, työpaikka ja joitain tapahtumia myös on.
Mitä tapahtui työmatkalla? Mitä teimme eilen kun lapsi oli nukkumassa? Asioiden mieleenpalauttaminen on vaivalloisen hidasta. Saksalaisessa televisiosarjassa oli hurjan näköinen kolari. Entä sitten? Eipä tule nyt mieleen. Mistä sitten tulee uusia muistoja? Poika.
Sen tunnistaa kasvoista. Mies havahtuu katsomaan kuvia. Poika. Tuossa se viipottaa selkä kameralle käännettynä, pois päin, kuin pakenisi jotain. Tuossa taas painanut naamansa olkaa vasten, kuin nukkuisi. Tuossa se makaa mahallaan? Miestä alkaa ahdistamaan. Vain muutamassa kuvassa lapsen kasvot näkyvät, monessa kuvassa sen silmät ovat kiinni. Samoin on vaimon laita. Pitäisi harjoitella kuvaamista enemmän. Onneksi on sentään kamera ja kotona lisää kuvia – muistitikulla.
Hän vilkaisee ikkunasta lumisateeseen. Viinakauppa. Sen nimi on kirjoitettu tiilitalon seinään mainostoimiston näköisellä kirjoituksella. Viinakauppa. Sinne ei saa mennä liian usein, mies muistaa.
