Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Annareetta Rantala
Jokaisella meksikolaisella on esivanhempina sekä raiskaajia että raiskattuja.
Keskipäivän aurinko paahtaa niskaani. Vaihtaisin kadun varjoiselle puolelle, mutta varjossa on aina tungosta. Auringossa katu on minun omani.
Kirkon kellot pauhaavat ja luulen nähneeni vilahduksen valkoista kangasta. Tulen korttelin kulmalle ja käännyn oikealle. Myös kaupungin katedraali on tulvillaan ihmisiä. Nämä juhlat taitavat olla vasta alkamassa.
Seuraavaksi oikea, suoraan, suoraan ja läpi ihmistungoksen. Querétaron yksi kauneimmista kirkoista, yksi niistä viidestäkymmenestä, on tukossa. Kirkonkellot pauhaavat niin, että korviin sattuu. Ennen kuin ensimmäinen pari on päässyt uunista ulos, toiset ovat jo odottamassa ovella.
Kevään ei pitäisi olla edes kuuminta hääaikaa, mutta joka viikonloppuaamu yhdeksästä iltakuuteen lähes kaikissa kaupungin kirkoissa on katkeamaton vihkivirta. Yhdeksän tuntia täyttä onnea nuorten naisten elämässä, jos on hymyileviä kasvoja ja kirkonkellojen kalkatusta uskominen.
Monille meksikolaisille näyttää olevan varsin selvää, mitä tarkoittaa olla mies ja mitä nainen. Roolit ovat yhtä selvät kuin vuosisata sitten, eikä niitä lähdetä sotkemaan. Miesten tehtävä on tuoda rahaa taloon, ja nainen puuhailee yhä kodin seinien sisäpuolella: siivoaa, laittaa perheelle ruokaa ja pitää huolta lapsista. Lisäksi naisen onnellisimmat hetket elämässä ovat edelleen sosiaalisen normin mukaan naimisiinmeno ja lasten syntymät.
Feministiset liikkeet ovat kuitenkin jo sekoittaneet näitä kauniin tarkasti vedettyjä rajoja. Ennen kaikkea nuorten kaupunkilaisten keskuudessa. Poliittisesti ja kulttuurisesti aktiiviset nuoret julistavat, ettei naisen paikka ole enää kotona lieden ääressä. Silti jopa näiden joukkojen kärjessä tuntuu yhä kytevän sitkeästi ajatus tai ainakin tunne siitä, että äitiys on se, joka lopulta tekee naisen.
Äitejä ja äitiyttä kunnioitetaan Meksikossa viimeiseen asti. Suurin loukkaus on hyökätä äidin kimppuun, kutsua ihmistä huoranpenikaksi. Kunnioituksesta on tosin hyötyä muussakin kuin törkeyksien laukomisessa: jos sinut ryöstetään, sano, että kaulassasi olevat korut ovat kuolleen äitisi antamat. Todennäköisimmin ryöstäjät jättävät ne rauhaan.
Jos olet raskaana, älä huoli, voit kävellä kaduilla turvallisesti. Raskaana olevan kimppuun hyökkääminen on kuin itse Jumalan äitiä vastaan hyökkäisi.
Jokainen äiti on meksikolaisille Pyhä Neitsyt Maria. Ja aivan kuin Neitsyt Maria kasvatti Jeesuksen ilman lapsen todellista isää, myös äidit ovat ne, jotka ovat rakentaneet Meksikon. Vaikka Meksikon poliittinen systeemi on patriarkaalinen, ja isät halutaan yhä mieltää perheenpäiksi, äidit ovat todellisuudessa ne, jotka siirtävät kulttuurisen tradition eteenpäin. He myös kasvattavat lapset ja pitävät valtiontalouden kasassa tekemällä ostokset perheelle ja pitämällä miehet työkunnossa.
Yhä vieläkin on äidin epäonnistuminen ja häpeä, jos lapsi ajautuu elämässä väärille teille. Isä on lapsilleen usein vain näkymätön, etäinen hahmo, joka ei vietä aikaa talossa, ei tunne sinua, herää aikaisin töihin, tulee takaisin myöhään ja väsyneenä, syö ja menee baariin juomaan palkkansa ja hakkaa kännipäissään eniten rakastamaasi ihmistä, äitiäsi.
Isä on kuin kaukainen ankara Jumala, joka tulee raivon hetkellä rankaisemaan syntisiä.
Meksikolainen katolilaisuuskin on enemmän matriarkaalinen kuin kristillinen isä-uskonto. Jumalaa ja Jeesustakin tärkeämpiä hahmoja ovat Pyhät Äidit, Neitsyt Maria ja Guadalupen Neitsyt. Turha sitä on hämmästellä: jos ei olisi ollut Mariaa, ei olisi ollut ketään synnyttämään Jeesusta.
Meksikolainen nobelistikirjailija Octavio Paz on pohtinut paljon tätä kulttuurinsa voimatasapainoa, joka näkyy niin ihmissuhteissa kuin yhteiskunnallisellakin tasolla. Hän kiteyttää ajatuksensa kahteen hyvin tärkeään meksikolaiseen sanaan, jotka ovat chingón ja chingada. Sanat ovat hyvin monimerkityksellisiä, enkä itsekään hahmota kuin vain osan niiden sisällöstä. Yksinkertaisesti käännettynä merkityksen yhtä puolta korostaen ne voisivat olla ’häpäisijä’ ja ’häväisty’.
Lainatakseni Octavio Pazin ajatusta ja ystäväni sanoja, Meksiko ja oikeastaan koko Amerikka on rakennettu näille sanoille. Kun eurooppalaisten tulivat, he raiskasivat alkuperäisväestön naisia, jotka taas synnyttivät näitä raiskauksella, häväistyksellä alkuun laitettuja lapsia. Jokaisella meksikolaisella on esi-isiä tai -äitejä, jotka ovat chingóneja, raiskaajia, ja chingadoja, raiskattuja.
Chingónit ja chingadat eivät kuitenkaan ole historiaa, vaan heitä löytyy tältäkin vuosikymmeneltä. Nimittäin sanojen toisessa merkityksessä chingada on joku, joka on alemmassa asemassa ja jolla ei ole valtaa eikä mahdollisuutta vaikuttaa omaan tilaansa. Tämän vuoksi lähes jokainen meksikolainen nainen on chingada. Chingón on puolestaan se, jolla on valta – eli usein mies.
Miehen valta näkyy esimerkiksi siinä, että moni tyttö pakotetaan avioliittoon, jossa miehellä nähdään olevan lupa lyödä ja käyttää hyväkseen vaimoaan. Pakkoavioliittoja solmitaan yhä sekä alemmissa että ylemmissä sosiaaliluokissa.
Lisäksi chingónin ja chingadan suhteeseen kuuluu chingónin poissaolo ja riippumattomuus chingadasta. Näin ollen ne meksikolaiset naiset, jotka eivät kuulu pakkonaitettuihin tai hakattuihin, ovat hylättyjä chingadoja. Kun 90-luvun pankkiromahdus vei meksikolaisilta säästöt ja ammatin, alkoi kasvava työläisvirta valua kohti Yhdysvaltoja. Jo aiemmin paljon poissa kotoa olleet miehet katosivat lopullisesti tuntemattomaan. Rahalähetykset olivat ainoa merkki näkymättömästä miehestä, mutta usein nekin loppuivat, jos mies löysi uuden rakastajattaren, tuli tapetuksi tai vain kadotti itsensä päihteisiin.
Jäljelle jäivät isättömät Jeesukset, äpärälapset, jotka paikatakseen chingada-äidin tuottamaa häpeää kasvoivat itse chingóneiksi. Ja pysähtymätön pyörä jatkaa pyörimistään.
Peli ei ole kuitenkaan pelattu. Feministiliikkeet ovat vahvasti mukana meksikolaisessa tasa-arvokamppailussa. Yksi onnistumisen merkkipaalu on jo se, että ihmiset sanovat ylpeänä olevansa feministejä.
Mutta olivat tahto ja toiminta kuinka kovia tahansa, viidensadan vuoden häpeää on tuskin helppo pestä yhden sukupolven aikana pois. Tulemme varmasti vielä kuulemaan liian monta tarinaa chingóneista ja chingadoista.
