Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Peristerakis
Uusi vastakkainasettelujen aika alkaa.
Kuudes joulukuuta on kiinnostava päivä, erityisesti Ateenassa elävälle ihmiselle, joka aktiivisesti seuraa suomalaista mediaa. Kuten viime vuonna kerroin, samaan aikaan kun Suomen tasavallan presidentti pyrkii parhaansa mukaan nostattamaan kansallistunnetta ja ylläpitämään myyttiä pohjoisen valtion kansankokonaisuudesta, Ateenassa muistetaan Kreikan poliisin, eli valtion viranomaisen, vuonna 2008 murhaamaa 15-vuotiasta Alexandros Grigoropoulosia. Molemmat ovat omalla tavallaan hyvin valtiollisia päiviä.
Kreikan ja Suomen poliittinen historia ja nykypäivä on paljolti erilainen, mutta merkittäviä yhtäläisyyksiä löytyy myös. Tänä vuonna samainen perjantai-ilta kehittyi poikkeuksellisesti myös Suomessa mellakaksi. Tähän ilmiöön kiteytyi paljon juuri sitä, mikä näitä molempia poliittisia kokonaisuuksia yhdistää nyt ja nähdäkseni tulevaisuudessa vielä enemmän: poliittinen kahtiajako, joka ei tapahdu oikeisto–vasemmisto-akselilla vaan anarkistisen ja autoritaarisen välillä.
Anarkistinen mellakka on aina konfrontaatio koko vallitsevaa valtajärjestelmää vastaan. Se ei mielenosoituksen tapaan ainoastaan kritisoi järjestelmää, vaan peilaa konkreettisesti niitä tuntoja, joita yhteiskuntarauhaa ylläpitävä laki ja keinotekoinen kuuliaisuus tukahduttaa ja kätkee alleen. Mellakassa valtiollinen laki lakkaa olemasta ja sen korvaa hetkellisesti uusi yhteisöllinen suvereniteetti, joka syntyy tilanteessa olevien yksilöiden muodostaman spontaanin yhteisön normien mukaan.
Mitä tapahtuu, kun yhteiskunnan säännöt lakkaavat vaikuttamasta? Lukuisia mellakoita nähneenä olen pannut merkille, että mellakka eivät koskaan johda silmittömään kaaokseen ja väkivaltaan – kaikista kriitikoiden pelotteluista huolimatta. Mellakassa ei ole johtajia, eikä se ole missään mielessä demokratiaa vaan orgaanista, vapaaehtoisuuteen perustuvaa, alati rakenteeltaan ja sisällöltään muuttuvaa yhteistoimintaa, jossa ei ole sellaista toimijaa kuin enemmistö tai kansa.
Mellakka ei velvoita ketään toimimaan, mutta ei myöskään suoranaisesti estä. Tältä pohjalta oman etiikkansa varassa toimivat yksilöt kohdistavat yhdessä hyökkäyksensä vääräksi kokemiaan instituutioita vastaan: pankkeja, poliiseja, poliisilaitoksia, hallintorakennuksia, uusnatseja, poliitikkoja, kauppakeskuksia sekä muita vallan ja kuuliaisuuden symboleja. Vastaavaa toimintaa olen nähnyt muun muassa Kreikan säästöohjelman vastaisissa mellakoissa, joihin osallistuneet eivät ole erityisesti olleet minkään tietyn ideologian asialla. Ajatella, näitä kaikkia tuskin olisi, jos valtiovalta ei olisi niitä jatkuvasti yhteiskuntarauhallaan turvaamassa. Vaikka kukaan ei aseta mahdollisella väkivallalle rajoja, on äärimmäisen harvinaista, että kukaan kuolee. Tällaiset ylilyönnit tapahtuvat poikkeuksetta juuri poliisin voimankäytön seurauksena.
Kriitikot usein esittävät, etteivät mellakoitsijat edusta ”tavallisen kansalaisen” näkemyksiä. Omien kokemusteni mukaan tämä koskee lähinnä mellakoitsijoiden keinovalikoimaa kuin itse toiminnan sisältöä: sosiaalisten normien vapauttamista. Empiria näyttäisi osoittavan, että vaikka kaikki eivät itse ole valmiita tai halukkaita toimimaan, tai he eivät suosi suoraa yhteenottoa virkavallan kanssa, heillä ei ole suurempaa ongelmaa itse valtajärjestelmän puuttumisen kanssa. On hyvin yleistä, että sivulliset ennemmin auttavat pulaan joutuneita mellakoitsijoita kuin että jättäisivät heidät poliisin käsiin. Yleinen inhimillisyys näyttäisi siis korvaavan lain ja järjestyksen ja jos se pystyy tähän yhteenoton hetkellä, uskoisin sen toimivan myös vähemmän kärjistyneissä olosuhteissa. Kriitikkojen etäinen moralismi ei tunnu koskaan tavoittavan tätä tasoa, ehkäpä siksi, että ajatus moraalista ja kokemus siitä ovat kaksi huomattavasti toisistaan poikkeavaa asiaa.
Lyhykäisyydessään mellakoinnissa ei mielestäni ole oleellista sen vaikutukset ”yleiseen päivänpoliittiseen mielipiteeseen” vaan se, kuinka se yleisenä järjestyksenvastaisuutena ja orgaanisuutena salakavalasti julistaa koko politiikan sfäärin radikaalia uudelleen määrittelemistä. Tämän viestin mellakka välittää aina, tiedostettiinpa se tai ei, ja näkisin, että tällä tasolla käytävä poliittinen prosessi on väistämättä edessä nykyisen autoritaarisen ja demokratian perinteestä ammentavan järjestelmän vajotessa syvemmälle omaan kestämättömyytensä. Näin Kreikassa kuin Suomessakin.
Jos haluaa olla hegeliläinen ja nähdä historian kehityksen eräänlaisena vapauden idean ilmentymänä, joka tiettyjen prosessien myötä on jalostunut diktatuurista demokratiaan, ei ole vaikea viedä ajatusleikkiä loppuun sanomalla demokratian olevan kehittymätön muoto korkeimmasta vapaudellisesta yhteisöllisyydestä: anarkiasta. Hieman vastaavaa viestiä välitti italialaisfilosofi Giorno Agamben, joka kävi pari viikkoa sitten Ateenassa vasemmistokoalitio Syrizan kutsumana. Puheenvuoronsa lopuksi Agamben esitti yleisössä ristiriitaisia tuntemuksia herättäneen ajatuksen: vasemmistolaisuudesta on aika luopua toimimattomana ja ajatella sen sijaan todellista anarkiaa.
Kun otin asian puheeksi erään ystäväni kanssa hän alkoi kuvailla minulle joulukuun kuudennen tapahtumia Ateenassa 2008, jotka saivat alkunsa ilta yhdeksältä poliisin ammuttua nuoren Alexandroksen.
”Kadulta alkoi yllättäen kuulumaan huutoa. Menin alas, enkä palannut kotiini kahteen viikkoon. Se kaikki oli niin intensiivistä. Ihmisiä oli joka puolella. Kaikki mahdollinen irtaimisto raahattiin kadulle ja sytytettiin tuleen, autot, roskalaatikot, kauppojen lastauspaletit. Ihmiset tuhosivat näyteikkunoita ja kaikki lähialueen pankit sytytettiin palamaan. Jokaista poliisia vastaan hyökättiin, joka vain kehtasikin tulla alueelle. Ei vain anarkistit vaan kaikki, jotka olivat kaduilla.”
”En yleisesti ole poliittisen väkivallan kannalla tai suosi mellakointia, vaan enemmän pelkään kun tilanne käy kuumaksi. Mutta mitä tapahtui silloin, oli täysin oikein, eikä ainoastaan eettisesti oikein. Kaikki se tuhoaminen, palavat pankit, tulipalot, savu ja hyökkäykset poliisia kohtaan olivat juuri oikeita tekoja oikean maailman puolesta. Mikä vielä hämmentävämpää, minusta ensimmäistä kertaa tuntui siltä, että se mitä elämässäni tapahtuu on totta. Juuri näin asioiden tulisi olla. Tätä on todellinen elämä ja se on juuri niin kuin pitääkin; tätä on väkivalta, joka ei pyri synnyttämään uutta autoritaarista järjestystä vaan vapauttamaan ja vain vapauttamaan. Aivan kuin olisin noina päivinä herännyt koko elämäni kestäneestä unesta. Luulen, ettei kukaan ulkopuolelta tapahtumia seurannut pysty käsittämään tätä.”
