Teksti Satu Taskinen

Dalai-lama oli kiertueella Itävallassa.

Menin kuuntelemaan Dalai-laman puhetta etiikasta Stadthalleen. Siellä oli 10 000 muutakin kuuntelijaa. Dalai-lama puhui aluksi iästään ja mitä se tuo tullessaan. Sitten hän puhui ihmisyydestä, ystävyydestä ja luottamuksesta. Välillä hän hihitti. Olin liikuttunut.

Viime torstain saunassa puhuttiin sielläkin iästä ja ihmisyydestä, elämästä ja kuolemasta. Tarkemmin sanottuna siellä oli kaksi teemaa. Ensiksi kasvien paleltuminen tänä keväänä. Ilmat olivat kuulemma olleet sellaiset, armottomat, vaikeat kasveille. Toisena teemana olivat polvivaikeudet. Leikkaukset ja sairaalat. Se, kun nuoret ihmiset eivät ymmärrä. ”En minäkään nuorena ymmärtänyt”, sanoivat vanhat tädit, ”ettei jonain päivänä pääse rappuja ylös. Lääkäri sanoo, että pitää liikkua. Liikkua! Kun juuri se tekee niin kipeää. Kun pääsisikin liikkumaan!”

Lauantaina vierailin ystävän luona hänen puutarhassaan. Puiden katkomisen ja hoitamisen välillä maistui kylmä olut, ja sitten jotenkin siinä ihanalla ruohokentällä puiden katveessa tuli puhetta pääkalloista. Kuinka entisaikaan oli aivan tavallista pitää kirjoituspöydällä pääkalloa. Ja kuka tietää, mitä ne nauravat? Ihmisen hölmöjä juttuja ja toimia elämän aikana? Niin varmaankin. Ystävä kertoi myös, että edellisestä viikosta lähtien hän oli alkanut voimistella aamuisin. Minä kiljaisin, että viime viikosta! Minä kun olen tehnyt aamuvoimistelua jo vuosia. En pääsisi muuten sängystä ylös ollenkaan.

Niin, hän sanoi. Hänelle tulee viisikymmentä vuotta täyteen ensi vuonna. Eihän se tietenkään ole vielä ikä eikä mikään. Mutta silti. Niskakipuihin ei enää auta akupunktio. ”Ja kuolemasta olemme puhuneet jo aivan teinistä asti. Muistatteko? Jo silloin muistutin kavereita, että on asiat mallillaan. Opiskelut kesken, asiat kiinnostavat ja parasta kaikessa: mihinkään ei koske. Tiedättekö sen, kun päätä kääntää ja siellä kalkki rapisee?”

Tiedänhän minä. Samoja tarinoita. Tosia juttuja.

Ja lopussa joku aina kuolee.

Se oli siis lauantaina. Oli ensin käyty hankkimassa kaikenlaista, mitä tarvitaan elämän jatkumiseen ja työntekoon, joka siihen läheisesti liittyy. Tietokoneita, lamppuja, ruokaa, siivousvälineitä, sampoota. Noin alkajaisiksi.

Sunnuntaina sitten, matkalla maalle tuli autossa mieleen Kristuksen taivaaseenastumisenpäivä. Ja sen jälkeinen helluntai, joka oli syy siihen, miksi oltiin menossa tapaamaan perhettä, omaa alkuperää ja sukulaisjoukkoa, jotka liittyvät ihmisen sosiaalisuuteen ja keskinäiseen huolenpitoon.

Siitä Dalai-lamakin oli puhunut. Yhteisistä ongelmista. Samassa veneessä ollaan. Ja että kaikesta huolimatta maailma menee parempaan suuntaan, jos asioita tarkastelee kokonaisuutena, laajemmasta kulmasta. Näin oli hänelle kerran mieleenpainuvasti vastannut Queen Ma’am. Näin hän ajattelee itsekin.

Joillekin kuolema merkitsee uutta elämää. Ehkäpä jopa sitä oikeaa ja varsinaista.

Joillekin kuolema merkitsee reinkarnaatiota. Dalai-lama sanoi syntyvänsä luultavasti seuraavaksi mehiläisenä. Hän syö niin paljon hunajaa. Pitää antaa jotain takaisinkin, jos syö sellaisia määriä hunajaa.

Joillekin kuolema on elämisen loppu.