Teksti Nina Sarell

Osallistun ja tulen aina osallistumaan viattomien olentojen tappamiseen välillisesti. Mutta miten käy hiiren?

Kristittyjen pyhässä kirjassa kerrotaan, että Jumala lateli Moosekselle kymmenen käskyä, joita juutalaisten tuli noudattaa. Yksi selkeimmistä käskyistä kuului näin: älä tapa.

Mutta jostakin syystä Jumala ei vaivautunut erikseen luettelemaan, mitä kaikkea ei saa tappaa, ja siitä syystä tiukkasävyiseen määräykseen on saatu uitetuksi kosolti neuvottelunvaraa: aikojen saatossa juutalaisessa ja kristityssä maailmassa on ollut ihan sallittua ja jopa suotavaa tappaa muun muassa alkuperäiskansojen jäseniä, palestiinalaisia, venäläisiä ja punikkeja. Käskyn piiriin eivät ilmiselvästi kuuluneet myöskään eläimet, koska Raamatun aikoina uhrattiin eläimiä ja grillailtiin härkiä ja lampaita. Suosituksi nousseen selityksen mukaan ihminen on luomakunnan herra ja saa siksi lahdata ilman erityisperusteluja ihan mitä luontokappaleita sitten haluaakin.

Niitä, joita ei saa tappaa, on siis loppujen lopuksi aika vähän. Oikeastaan Raamatun käskyn voisi muotoilla seuraavassa käännöksessä jokseenkin näin: tapa rajan takana ja kaukomailla, vihaspäissäsi, nälkääsi ja grilli-illan iloksi, harrastukseksi ja saadaksesi karvakoristeita avaimenperiksi sekä talvi-ihokkaidesi huppuihin, kunhan et vain päästä ilmoja perheenjäsenistä tahi muistakaan hyvinvointivaltioita asuttavista valkoisista protestanteista, sillä siitä nousee Herran nenään herne. Älä peljästy, sillä katso, saat joka tapauksessa vankilapapilta synninpäästön saman tien kun sisusi antaa periksi sen verran, että tajuat katua tekosiasi.

Olen kultturiselta perimältäni kristitty, mutta en jaa esimerkiksi luterilaista käsitystä älä tapa -käskyn tulkinnasta. Olen tulta ja tulikiveä syöksevä fundamentalisti. Mikään tappamisen oikeuttava tulkinta, porsaanreikä tai reunaehto ei mene läpi. Jos käsky kerran sanoo, että älä tapa, niin se sitten myös tarkoittaa sitä. Tulkitsen käskyä kehotuksena suojella mitä tahansa ainutlaatuista, ainoaa elämää, riippumatta reunaehdoista. En hyväksy yhdenkään ihmisolennon tappamista millään motiivilla. Pidän vääränä sodassa tappamista enkä siksi omantunnonsyistä pystyisi käymään vaikkapa armeijaa, jonka yksi keskeinen ydintehtävä on opettaa, miten ihminen tapetaan. (Jos sitä sanotaan maanpuolustukseksi ja vihollisen eliminoimiseksi, niin se on silti ihan sama asia.)

En yleensä syö lihaa. Syön sitä, jos kyseessä on isän vartavasten minun Suomen-vierailuni huipennukseksi kokkaama hirvipaisti. Syön sitä, jos se on jo lautasella ja lihan syömättä jättäminen merkitsisi sen joutumista roska-astiaan. Syön sitä, jos kasvisaterian järjestäminen tuottaisi toisille ihmisille kohtuutonta vaivaa. Laskelmieni mukaan tulen syömään tätä strategiaa noudattamalla noin 3 900 kiloa vähemmän lihaa kuin keskivertosuomalainen. Se tarkoittaa elävissä eläimissä mitattuna 4 330 broileria.

Koirani syö kuitenkin kuivamuonaa, karkeissa on liivatetta, kukko ja kana popsivat muurahaisia, torakoita ja välillä jopa sammakoita. Kävelen joskus nahkakengissä ja syön kaksi kertaa vuodessa einesmaksalaatikkoa ihan vain huvikseni, pelkistä nostalgiasyistä. Vaikka olisin vegaani, olisin silti osa ekosysteemiä, jossa oma lajini vie elintilaa luonnonvaraisilta eläimiltä, ohentaa otsonikerrosta ja tappaa kaloja, lintuja ja hyönteisiä ympäristömyrkkyihin.

Olivatpa ruokavalintani mitkä tahansa, niiden vaikutussäde on aina äärimmäisen rajallinen, eivätkä ne oikeuta minua vaipumaan minkään valtakunnan tekopyhään yli-ihmisyyteen. Osallistun ja tulen aina osallistumaan viattomien olentojen tappamiseen välillisesti. Yritän elää tämän asian kanssa.

Possut, kanat, naudat ja lampaat ovat ymmärrettäviä tappamisen mittareita. Mutta muun faunan kanssa rajanveto voi olla hämärämpää. Meillä käytetään Offia ja kärpäspaperia ja järjestetään hyttysten tappamisen SM-kisoja, Dalai Lama taas on kertonut, että hän antaa päinvastoin joskus hyttysten imeä itsestään hiukan verta. Olen kuullut buddhalaisista, jotka lakaisevat luudalla tietä edessään, jotta muurahaiset eivät jäisi alle. Minäkin kopistelin viime viikolla täysjyväleipäviipaleisiini pesiytyneet pikkumuurahaiset pöydänkannelle kovan nuhdesaarnan kera. Mutta entäpä, jos puutarhaani luikertelisi hengenvaarallinen korallikäärme?

Kovanahkainen teksasilainen kämppäkaverini ehti kerran hätiin ja säästi hengen skorpionilta, joka kulkea hitvetteli keskellä yötä pitkin käsivarttani ja traumatisoi minut loppuelämäkseni. Hän pyydysti säikähtäneen elukan tyynyn alta purkkiin ja kuljetti sen kadunvarren vehreään hatelikkoon jatkamaan elämäänsä. Minua ei olisi sillä hetkellä hirveästi haitannut, jos skorpioni olisikin menehtynyt välikohtauksessa. Tapan sisuskaluissani kurluttavia ameebojakin antiparasiittilääkkeillä ja bakteereja antibiooteilla, ilman minkäänlaista säälintunnetta.

Sitten on aikoja, jolloin koko tappamisjuttu on pahasti koitoksessa. Enkä nyt puhu grillauskaudesta. Pari kuukautta sitten keittiössäni alkoi haista hiirenpissa. Aamulla liedeltä ja jääkaapin päältä löytyi pitkänomaisia, mustia papanoita. Pöydälle unohtuneeseen jauhopussiin oli nakerrettu reikä. Uunin rakenteista alkoi kuulua tuhannenpäiväistä rapinaa. Alkoi vaikuttaa siltä, että hiiri oli paitsi asettunut taloksi, myös muuttanut tyttöystävänsä kanssa yhteen.

”Sinun pitää ostaa hiirenmyrkkyä”, totesi Francia keittiötä siivotessaan ja luutusi hiirenhajuisia keittiönkaappeja kloorilta lemuavalla rätillä.

”Mutta kun minä en halua ostaa mitään hiirenmyrkkyä. Minä olen nähnyt, miten ne kuolevat siihen. Hitaasti ja kitumalla. Se on minusta ihan hirveää. En haluaisi itsekään kuolla tuskallisesti sisäiseen verenvuotoon.”

”Sinä kuolet kohta itse leptospiroosiin, jos et tee jotain”, Francia saarnasi. Tiesin, että hän oli oikeassa. Jotenkin ongelma oli ratkaistava, mutta miten?

Rakensin hiirelle ansan internetistä löytämilläni ohjeilla. Laitoin pesusaavin pohjalle ruokaa, rakensin laudanpätkästä sillan, jota pitkin ansaan voisi pudota, ja aloin odottaa. Vaikka lisäilin ansan pohjalle kaikkia kuviteltavissa olevia hiirenherkkuja juustosta hedelmäkuutioihin ja rapeaan muromysliin, hiiri ei astunut miinaan. Se piti todennäköisesti viritystäni naurettavana.

Lopulta suutuin ja ostin kaksi hiirenloukkua. Jos kerran ainoa keino päästä viiksiniekasta eroon oli tappaa se, paras metodi olisi salamannopea loukku. Naps vain, niska poikki ja pilven reunalle harpunsoittoon. Mutta loukut olivat ihan kamalia. En saanut niitä viritettyä, ne napsahtelivat itsestään kiinni muutaman minuutin välein, ja olin tuon tuosta vähällä saada loukut sormilleni. Tärkeimmät työvälineeni olivat huomattavasti suuremmassa vaarassa kuin hiiri.

Olin neuvoton. Hiiri eli täyttä elämää kuin sika vatukossa. Se jyskytti uunin peltejä yöt läpeensä, paskoi ympäriinsä kuin riivattu ja vähät välitti siitä, että nuohosin ennen nukkumaanmenoa koko keittiön putipuhtaaksi niin, että jälkeeni ei jäänyt ruoan muruakaan. Se kävi luultavasti syömässä kanalta ja kukolta jääneitä tähteitä ja palasi sitten keittiön lämpöön.

Sitten sillä alkoi nousta hattuun oikein kunnolla. Se alkoi näyttäytyä. Eräänä päivänä löysin sen katselemasta maisemia jääkaapin päältä, toisena nuolemasta pannusta tipahtanutta ruokaöljyä hellan päältä. Sillä ei ollut enää minkäänlaista häpyä. Oli myös outoa, että se ei vaikuttanut pelkäävän edes koiraa, joka nukkui usein keittiössä ja heräsi pienemmästäkin rasahduksesta.

Yhtenä iltana olin aikeissa tehdä illallista. Kun kolautin pannun hellalle, näin mustan hahmon vilahtavan hellan takaa jääkaapin taakse. Siinä se nyt oli. Pannu oli painava, vankkaa valurautaa. Jos saisin hiiren ahdistettua nurkkaan, voisin mäjäyttää sitä pannulla, ja viikkokausien sota olisi ohitse. Voisin viimeinkin ottaa lusikan lusikkalaatikosta desinfioimatta sitä ensin, nukkua yöni rauhassa ilman keittiöstä kuuluvaa mellakointia ja lakata pelkäämästä viittäkymmentä raivoisaa tartuntatautia, joiden riskin hiiri oli tuonut tullessaan keltaisen taloni rauhaisaan idylliin. Potkaisin jääkaapin kylkeä. Hiiri lähti juoksuun ja oikaisi keittiön halki vastapäiseen nurkkaan. Siihen se sitten jäi kyhjöttämään täydellisen puolustuskyvyttömänä, täydellisesti valurautapannuni ulottuville.

Se, mitä sitten tapahtui, on minulle vieläkin täysin käsittämätöntä.

Koirani näki hiiren tulevan esiin jääkaapin takaa ja juoksevan nurkkaan. Se nosti päätään, nousi ojennellen seisomaan ja asteli nurkkaan, jossa hiiri kyhjötti viiksikarvat väristen ja odotteli sataprosenttisen varmaa kuolemaa. Mielessäni pilkahti pieni helpotus. Minun ei tarvitsisikaan tappaa hiirtä. Luonto hoitaisi asian itse. Kiitos rakas koirani, että ehätit hätiin, ajattelin mielessäni.

Koira ojensi kuonoaan ja nuuhkaisi hiirtä, nosti etukäpäläänsä ja tönäisi sitä hiukan. Hiiri ei inahtanutkaan. Katsoin epäuskon vallassa, miten koiran hännäntöpö alkoi heilua. Se halusi leikkiä. Hiiri ei kuitenkaan näyttänyt olevan leikkituulella. Se vain tuijotti koiraa vaiti. Koira yritti vielä muutaman kerran motivoida sitä leikkikaveriksi takalisto pystyssä, mutta päätti yritykset tuloksettomina. Tässä vaiheessa, kun sen olisi pitänyt viimein avata kitansa ja nielaista hiiri, se haukotteli ja asettui pitkäkseen. Siellä ne sitten köllöttivät keittiön nurkassa, koira ja hiiri, nenät melkein vastakkain, sulassa sovussa. Laskin paistinpannun hellalle. Jumala oli puhunut.

Seuraavana aamuna hiirtä ei näkynyt. Laitoin kengät jalkaan ja lähdin lenkille. Tuijoitin mietteliäänä horisonttiin koiran kykkiessä tienvarren puskassa aamukakalla ja pyörittelin mielessäni neuvottomana hiirisodan yllättävää käännettä. Mutta kun palasin kotiin ja avasin ulko-oven, hiiri kökötti vastassa rappusella. Koira ehätti tervehtimään pientä ystäväänsä. Kun avasin ovea vielä hiukan, hiiri hyppäsi ulos kadulle ja katosi rappurallin alle. Jollakin täysin käsittämättömällä tavalla olimme saavuttaneet yhteisymmärryksen.

Minulla alkoi viimeinkin raksuttaa. Seuraavana maanantaina minä ja Francia avasimme ulko-oven ja siirsimme hellan seinänvierustalta keskelle keittiön lattiaa. Hiiri – tai sen tyttöystävä, en vieläkään tiedä kumpi oli kumpi – juoksi ovesta ulos. Helppoa kuin heinänteko.

Sen jälkeen keittiössäni ei ole ollut hiiriä. Koira on tilanteesta hieman pahoillaan ja Francia pitää minua edelleen hiukan hulluna, mutta ketään ei tapettu. Fundamentalisti minussa nostaa taistelussa uupuneet nyrkkinsä kohti taivasta ja päästää ilmoille eläimellisen voitonhuudon. Allahu akhbar, Jumala on suuri.