Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Kadri Taperson
Posttraumaattiset stressioireet iskevät muihinkin kuin sotilaisiin.
Katsoin dokumenttielokuvan, jossa puhuttiin sotavalokuvaajien näkemistä kauhuista ja mitä kaikkea heille on tapahtunut. Ennen elokuvaa näytetyssä ulkopolitiikan ohjelmassa sanottiin, että empaattisia ihmisiä elokuva liikuttaa varmasti. Ja niin liikuttikin – sotakuvat, ihmisen julmuus toista ihmistä kohtaan ja masentuneet valokuvaajat, jotka surivat kuolleita ystäviään.
Oli niitäkin, jotka myönsivät kaipaavansa adrenaliinihuumaa, mutta sanoivat myös kärsivänsä kauhu-unista. Melkein kaikki tunsivat syvää syyllisyyttä kuvattujensa edessä, koska eivät pystyneet auttamaan vaan vain kuvaamaan. Heillä oli posttraumaattinen stressihäiriö, siitä huolimatta, että sotavalokuvaajat ovat varmasti tottuneet näkemään kauhuja ja yrittäneet kasvattaa kuoren ympärilleen.
Minä sitten taas mietin – tiedän hyvin, että puhun aina samasta teemasta – että eläinsuojelijat ja eläinoikeusihmiset ovat sodassa koko ajan, he näkevät kauhua joka päivä ja sitä sotaa on vaikeampi sotia. Se pidetään salassa. Sota, joka on meidän keskellä näin rauhan aikana ja kaikkialla.
Tällaista sotaa on vaikeampi kestää. Näen kauhua kaikkialla, ketjun päässä kituvan koiran silmissä, tuotantoeläinten äänissä, esimerkiksi kirjoissa ja elokuvissa, joista huomaat pikkuasioita, mitä kukaan muu ei huomaa. On jotain kirjoja, joita eläinsuojelijan ei kannata lukea. Sellaisia kirjoja ovat esimerkiksi ne, joissa hevoset ajetaan kuoliaaksi tai muuten kiinnostavat ihmiset lähtevät metsästämään kettuja.
Ja tämä kaikki on salaista sen takia, ettet voi jakaa näitä asioita päivästä päivään toisille, se on rasittavaa itselle ja toisellekin kun jatkuvasti puhut tekemistäsi havainnoista. Yhteiskuntaan pitää sopeutua jonkin verran, olivat ne samanlaisesti ajattelevien ihmisten piirit ympärillä sitten miten isot tai pienet tahansa.
Ja kuvitelkaa, kuinka vaikeaa voi olla niillä eläinoikeusaktivisteilla, jotka kuvaavat eläinten kärsimyksiä. Muistakaa Suomessa vaikka sivustot sikatehtaat.fi ja tehotuotanto.net tai aktivistien käynnit turkistarhoilla. Tai samanlaiset kuvaukset Norjassa, Ruotsissa, Tanskassa ja kauempana Espanjassa.
En ymmärrä, miten tiloilla käyvät aktivistit jaksavat. Eläinoikeusaktivistitkin varmasti yrittävät pitää sisällään tasapainoa, kasvattaa pikkuhiljaa kuorta ympärilleen. Voi olla, että se on enemmän sitä, että hoitaa sen, mitä on päättänyt tehdä eikä pysähdy ajattelemaan. Vähän sama kuin vaikka onnettomuustilanteissa, jolloin ihminen pystyy toimimaan eikä mene sokkiin.
Jotenkin heidän pitää suojata itseään. Eläimet ovat heidän ystäviään, aktivistit näkevät ystäviensä kuolemaa ja kärsimystä. Jos olet syvästi empaattinen, tarvitset elämässäsi kuoren, sillä muuten kärsit liikaa ja kuolet itse. Vaikkei jokainen eläinoikeusihminen ole syvästi empaattinen, jotenkin heidän pitäisi suojata itseään.
Luulen, että heistä usealla on posttraumaattinen stressi ja se voi olla voimakkaampikin kuin sotavalokuvaajalla, kun heidän rooliaan ei ole julkisesti ymmärretty, vaan usein päinvastoin. Kuka antaa terapiaa eläinihmisille?
