Teksti Nina Sarell

Minun rakkaani on managualainen sähkömies, joka kaklattaa epäselvää ompelukone-espanjaa käsittämättömällä nicaragualaisaksentilla.

Unelmamieheni on sulavakäytöksinen, luonteva maailmankansalainen, joka puhuu vähintään kolmea vierasta kieltä, pitää espanjalaisista elokuvista, tuntee punaviinit, pitää hyvästä ruoasta ja on matkustellut riittävästi ymmärtääkseen ihmisten samankaltaisuuden.

Minun rakkaani on managualainen sähkömies, joka kaatuilee moottoripyörällä ja pudottelee tavaroita, kaklattaa epäselvää ompelukone-espanjaa käsittämättömällä nicaragualaisaksentilla ja puhuu sen verran englantia, että musta kahvi tilataan sanomalla cofi blacks ja nainen on lady. Se ei ole koskaan käynyt elokuvissa. Se on maistanut punaviiniä kerran kun pakotin, eikä tykännyt yhtään. Kun kävimme viimeksi kaupassa, opetin sille munakoison ja bataatin. Olin sen ensimmäinen ulkomaalainen kaveri. Kesälomalla matkustamme muutaman tunnin bussimatkan päähän Costa Ricaan, ja siitä tulee sen ensimmäinen ulkomaanmatka.

Monet minun tavoistani ovat sille ihan käsittämättömiä. Se pelkää alituiseen, että kuljeskelen kotona alasti ja huolestuu, kun liikun paikkoihin itsenäisesti, koska sen mielestä sen pitäisi olla suojelemassa minua mihin ikinä menenkin. Tappelemme siitä, kumpi kantaa ostoskassit. Minä sisuunnun, kun tullaan hyysäämään. Se selittää kärsivällisesti tuhannen kerran, että nainen ei voi kantaa ostoskasseja eikä reppua ja hyvä jos käsilaukkuakaan, jos mies kävelee vieressä ilman kantamuksia. Se saa miehen näyttämään täydeltä idiootilta. Se yrittää olla nauramatta, kun en tajua mitään, mitä se sanoo minulle puhelimessa, eikä se aasi suostu puhumaan hitaammin ja selkeämmin vaikka rukoilisin polvillani.

Meillä on kauhean kivaa. On suuri lahja saada tutustua ihmiseen, joka ei ole yhtään sinun tyyppiäsi. Ihmiseen, joka ei osaakaan lukea ajatuksiasi eikä jatka lausetta siitä, mihin sinä sen jätit.

Mutta yhden asian kanssa on vähän vaikeuksia. Kun minä en ole oikeastaan yhtään romanttinen. Romantiikka vaivaannuttaa minua. Romanttiset komediat tekevät minut niin ärsyyntyneeksi, että minun on lopetettava katsominen kesken elokuvan. Häissä on kivaa, mutta ilmassa roikkuu kaiken aikaa se imelä paperinen häätunnelma. Se saa vieraiden kasvot jähmettymään hääilmeeseen ja paikalle raahautuneet nuoretparit vaihtamaan niitä tiettyjä humalaisen toiveikkaita Ehkä mekin joskus -hääkatseita, vaikka tietävät itsekin, että suhteen elinkaari jatkuu ehkä seuraavat kaksi kuukautta. Kun poimin nolostellen joutsenen muotoon väkerretyn hääkarkin pitsikoristeisesta korista, jokin sisälläni haluaisi huutaa täysillä, että tajutkaa nyt helvetti että tällainen karkkien väkertäminen on epänormaalia. No niin, ja nyt kukaan ei enää kutsu minua häihin. Piti mennä tuokin sanomaan.

No, otetaan vaikka rakkausballadit. Ne saavat minut kiihdyksiin myötähäpeästä. En pysty tuntemaan minkäänlaista kosmista värähtelyä kuunnellessani rasittavaa Titanic-teemaa, Bon Jovin ”parhaita” ja Guns’n Rosesin Don’t Cryta enkä yhtään mitään muutakaan kutumusiikkia, jota naapurit sullovat väkivalloin korvakäytäviini metsäkoneen kokoisilla kaiuttimillaan. Ystävättäreni osti poikaystävälleen viime jouluna sydänkoristeisen pehmolelukoiran, ja kun se kuoriutui lahjakääreistä, teki mieli viedä ystävä sivummalle ja puhutella. Jumalauta, aikuiset ihmiset eivät vaan VOI ostella toisilleen mitään lelukoiria…

Mutta sen poikaystävä onkin nicaragualainen. Ja se nukkuu nyt tuolla viereisessä huoneessa se lelukoira kainalossa. Ja jos luulette, että sen kaverit naureskelevat sille, niin voin kertoa, että ne ovat pikemminkin vihreinä kateudesta. On äärimmäisen miehekästä nukkua lelukoiran kanssa, jos koira on naisen ostama. Nicaragualaismiehen kuuluu olla paitsi romanttinen, myös omistushaluinen, pehmo ja epärationaalinen, lälly ja mustasukkainen ja suhtautua muutenkin rakkauteen intohimoisesti ja draamaa säästelemättä. Nicaragualaisten makuun on emotionaalinen hyperventilaatio; paisutellaan ja kuohutaan, väännellään sielua ja värisytetään ääntä, läähmennetään tukka sekaisin rakastetun kaulakuopassa suu hepposen verran auki ja rintakehä voimakkaasti kohoillen. Mutta voitte kuvitella, mitä arkipäivän ongelmia tällainen havistelu tuottaa minulle.

”Lupaan säilyttää sinut sielussani, en sydämessäni, sillä jonakin päivänä sydämeni lakkaa lyömästä, mutta sieluni ei kuole koskaan.”

”Oletko kännissä?” Kysyn muka vitsikkäänä ja kadun sitä heti, kun viesti lähtee. Tyhmä vitsi. Eihän se edes juo.

”Miksi sä noin sanoit?” Kuuluu loukkaantunut vastaus.

”No eikäkun sä heittäydyit yhtäkkiä tosi romanttiseksi.”

”No sori, en tiennyt että se on niin kamalaa. Anteeksi vaan kauheasti, virhe ei tule toistumaan.”

Mikä minua oikein vaivaa?

Voisihan sitä aina vedota siihen, että näin jäyhemmän kulttuurin edustajana en koe oloani kotoisaksi maassa, jossa tunteet roihuavat voimakkaammin ja spontaanimmin kuin meillä päin. Se nyt on vähän miten sen ottaa. Seksiin päätyvät yhdenillanjutut ovat Suomen, eivät Nicaraguan juttuja. Täällä vaihdetaan ekana iltana puhelinnumero ja hymyillään ujosti.

Suomessa ei myöskään ole mitenkään tavatonta, että tapaat jonkun baarissa, heräätte samasta sängystä, huomaatte pitävänne toisistanne ja samanlaisesta musiikista, ja krapulasta selvittyäsi kannat hammasharjasi, sauvasirkkaterraariosi ja pesukoneesi sen tyypin sinkkuboksiin. Äitisi ei tiedä sinun edes seurustelevan ennen kuin huomaa nimen entisen asuntosi ovessa vaihtuneen. Täällä seurustelukumppani nimenomaan viedään ensimmäiseksi äidin luo.

Suomalaiseen seurusteluun kuuluu kyseenalaistamaton ja ehdoton tarve olla 24 tuntia vuorokaudessa yhdessä. Seurusteleva suomalainen katoaa valittunsa kanssa rakkauskuplaan, jonka sisälle ei saa murtautua kuin ehkä korkeintaan putkimies ja pizzakuski. Kaverit ja perheenjäsenet kyselevät turhaan, voitaisiinko nähdä. Ei voitaisi. Ainakaan vielä puoleen vuoteen. Jaa että ei ole spontaania ja leimahtelevaa?

Ne viestit ovat minulle vieläkin vähän paha paikka. Olo on kuin ekaluokkalaisella, jota on juuri pussattu ensimmäistä kertaa. Äh. Oliko pakko. Ja mitä mun sitten nyt kuuluu sanoa?

Romantiikassa on jotakin epäilyttävää. Se on epäkäytännöllistä ja harhaanjohtavaa, vastuutonta ja liian spontaania viestintää, josta on yhtä paljon hyötyä kuin housuun kusemisesta pakkasella. Ihmissuhteen realiteetit eivät siitä muuksi muutu. Sitä joko ollaan yhdessä tai ei. Päätöksen asia. Päätös on vähemmän pelottava. Vakaampi, ennalta-arvattavampi. Tykkään siitä vitsistä, jossa nainen alkoi 20 avioliittovuoden jälkeen valittaa, ettei aviomies koskaan sanonut rakastavansa häntä.

”Johan minä sillon kosiessa sanoin, että se asia on niin”, vastasi mies, ”Ja ilmoittelen sitten, jos asiaan tulee muutos.”

Mutta kun ei täällä ole mikään niin vakaata eikä ennustettavaa, ikinä. Eivät edes ihmissuhteet. Jos meinaat saada jostakin jotakin irti, tee se tänään.

Se seisoo 12 tunnin työpäivän jälkeen vesisateessa ja odottaa minua bussipysäkillä moottoripyöräkypärä kainalossa ja työkalureppu selässä. Vie syömään, silittää tukkaa. Hankaa naamaansa paitaani vasten kuin hevonen, haluaa hellyyttä ja supsutusta ja hölmöjä sanoja. Ja minä puhun töistä, säästä, siitä, että Nicaraguan talouskasvu on varmasti ihan kohta katkeamassa.

Illalla kotiin päästyäni kirjoitan viestin: olen perillä. Se on yksi niistä käsittämättömistä sopimuksista, jotka se sai vietyä läpi. Pitää ilmoittaa, että sen ei tarvitse olla huolissaan, aikuisesta ihmisestä. Vastaus on pitkä, ja siinä on kirjoitusvirheitä.

”…Ja tiedätkö bb, mä rakastan sua ja tosi paljon. Kiitos Jumalalle että hän johdatti sinut minun polulleni. Kiitos kaikesta hyvästä, jota olet tuonut mun elämääni. Kiitos, että olet olemassa.”

Hetken mielijohteesta kirjoitan vastauksen. ”Jos mikään ei kestä ikuisesti, voisitko sinä olla se ei-mikään?”

Yököttävää, riskialtista, vaarallista höpinää. Vastaukseksi tulee hymiö, joka virnistää maireasti. No, olkoon. Kellutaan nyt hetki tässä hötössä, sinun mieliksesi.

Vuokraemännän synttärilahja: rakkauslauluja aamulla kello 5. Ei paljon naurattanut.