Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Sonja Hyppänen
Lomalla eläinoikeusaktivisti kiertää kouluissa puhumassa mertensuojelun tärkeydestä.
Vietin juuri kuukauden Suomessa. Kiersin joitain päiviä kouluissa vanhassa kotikaupungissani puhumassa oppilaille merten suojelusta: lajien sukupuutosta, ylikalastuksesta ja ilmastonmuutoksen vaikutuksesta meriin. Merten huippupedot ovat hätää kärsimässä ja sitä kautta koko merten ekosysteemi on vaarassa.
Jopa 90 prosenttia suurten petokalojen, kuten turskan, haiden, miekkakalan, tonnikalan, purjekalan, paltaan ja meriahvenen, kannoista on ehtynyt. Negatiivisten arvioiden mukaan esimerkiksi Välimerellä elävää sinievätonnikalaa uhkaa sukupuutto lähivuosina, jollei sen liika- ja salakalastusta saada kuriin. Koska lupien ja lakien valvonta kansainvälisillä merialueilla on lähes olematonta, on satojentuhansien arvoisten sinievätonnikalayksilöiden liikakalastus rikollisen helppoa.
Rahallisesti arvokkaiden merten huippupetojen poistaminen vaikuttaa koko ravintoketjuun. Erään hypoteesin mukaan näiden kannan romahtaminen mahdollistaa merten keskikokoisten saalistajien, kuten pienten haiden ja rauskujen, määrän lisääntymisen. Nämä puolestaan tarvitsevat entistä enemmän ravintoa, kuten simpukoita. Esimerkiksi Pohjois-Carolinan rannikolla Yhdysvalloissa haiden väheneminen on johtanut kotkarauskupopulaatioiden kasvuun. Tämä rausku herkuttelee esimerkiksi kampasimpukalla, jonka kanta ei kasvaneesta kysynnästä johtuen ehdi enää uusiutua.
Viimeaikoina on kantautunut huolestuttavia uutisia myös maalla elävien huippupetojen vähenemisen vaikutuksista paikallisille ekosysteemeille. Oregon State Universityn mukaan isojen huippupetojen –erityisesti suden – häviäminen pohjoisen pallonpuoliskon metsäekosysteemeistä on johtanut esimerkiksi puunvesoja syövien hirvien ja kauriiden kantojen kasvuun. Puuntaimien häviäminen vähentää vuorostaan metsän monimuotoisuutta.
Muutokset ekosysteemissä ovat toki jossain mittakaavassa vääjäämättömiä: planeettamme on elävä systeemi. Joskus vain tuntuu siltä, että ihmiskunta on heräämässä liian myöhään sekä niihin muutoksiin, joita toimintamme on aiheuttanut ekosysteemille ja sen monimuotoisuudelle, että näiden muutosten laajuuteen. Lasten ja nuorien herättely tarkastelemaan meren elämää oli sikäli monin tavoin palkitsevaa.
Puheenvuoroni aikana kouluissa listasin syitä sille, miksi merta tai luontoa täytyy suojella. Lähinnä yritin kärjistää oppilaille sitä, kuinka ekosysteemissä kaikki liittyy kaikkeen. Erään tytön kommentti aiheesta miksi merta pitää suojella toi esiin itselleni tärkeän lähtökohdan: “Koska niillä kaloilla on oma elämä.” Tämä biosentrinen ala-astelainen oli viisaampi kuin moni tapaamani antropo- ja egosentrinen aikuinen. Missä vaiheessa elämää ihminen menettää tämänkaltaisen herkkyyden? Missä vaiheessa urasta, rahasta ja vallitsevan systeemin ja sen arvojen mukaan elämisestä tulee tärkeämpi kuin sympatiasta tai suuremmasta kuvasta; ihmisestä osana luonnon ravintoketjuja, ei sen itsekruunattuna kuninkaana ja tyrannina?
Lomani aikana laivalla on tapahtunut valtavasti. Aika satamassa kampanjoiden välissä käytetään tehokkaasti laivan kunnostamiseen ja laivakierrosten järjestämiseen. Kolmen päivän lentokentillä ja -koneissa elämisen jälkeen oli helpotus nähdä Steve Irwinin silhuetti nyt Williamstownin satamassa. Home sweet home.
