Teksti Sonja Hyppänen

Sydän jää sinne, minne ihminen ei kuulu.

”Thank you for the flowers and the book by Derrida

But I must be getting back to dear Antarctica

Say, do you have a ship and a dozen able men

That maybe you could lend me?

Oh Antarctica”*

Etelämantereen ja sitä ympäröivien vesien salaisuus piilee villeydessä. Jääerämaa varastaa siellä vierailevan sydämen. Meri ei ole eteläisellä Jäämerellä koskaan samanlainen. Jäävuoret, jäälautat ja jääkentät muuttuvat alati. Itse merivesi on kuin nestemäistä kristallia.

Alueen eläimistö elää vielä suhteellisen huoletonta elämää, valaita lukuunottamatta. Jäälautoilla torkkuvat hylkeet ja vatsallaan liukuvat pingviinit eivät osaa pelätä ihmistä. Niille olemme vain vähän isompia pingviinejä, joiden jäälautta on myös vähän isompi ja hassunvärinen.

Värikäs laiva herättää lievää uteliaisuutta paikallisissa asukeissa. Kuvat: Billy Danger.

Eteläisellä jäämerellä on helppo olla onnellinen. Tunnen olevani etuoikeutettu, koska olen matkoillani saanut nöyrtyä sen kesyttämättömyydestä ja voimasta. Silti tätä hetkeä varjostaa syyllisyys; meidän ei pitäisi olla täällä. Tämä paikka kuuluu muille lajeille. Maailmassa, jossa ihminen muokkaa kasvit ja eläimet mieleisikseen, koskematon luonto on harvinaisuus.

Valaanpyyntilaivojen seilaaminen etelän villeillä ja kylmillä vesillä on vääryyttä. Etelämantereen ekosysteeminen ja elinympäristön säilyttäminen ihmisvapaana on ensiarvoisen tärkeää alueen tasapainon säilyttämiselle. Ihmislajin likainen koura kaivaa yhä syvemmälle maapallon villeihin paikkoihin. Kanadan Great Bear Rainforestiin suunniteltu öljyputki ja öljytankkerien reitti tai öljynporaus arktisilla merialueilla ovat jo ajatuksina täysin kestämättömiä. Häpeällistä, Enbridge, Shell ja Arctia Shipping.

Siirtymä Etelämantereelta Australiaan tapahtuu liukuen, jäävuorten ja asumattomien saarten muuttuessa vihreämmiksi.

Steve Irwin kiinnittyi hiljattain Melbourneen. Operation Divine Wind on meiltä ohitse. Saapumistamme edeltävänä yönä olin yksi niistä onnellisista, jotka saivat herätä keskellä yötä olemaan valmiudessa luotsin saapumista varten. Aamun valjetessa pimeydestä paljastui Melbournen silhuetti, pilvenpiirtäjiä savusumussa. Veden väri vaihtui syvän kirkkaansinisestä vihreään ja ruskeaan. Kaupunki ja sen rakennukset näyttivät syövältä maan pinnalla, totesi toinen valvoja vierelläni.

Kun me seilasimme Rossin merellä, Bob Barker kävi tankkaamassa Uudessa Seelannissa ja palasi takaisin alas valaiden suojelualueelle. Maaliskuun viidentenä päivänä se löysi valaanpyyntilaivaston tehdaslaivan Nisshin Marun. Muutaman päivän kuluttua tästä koko laivasto suuntasi pohjoiseen, takaisin Japaniin. Verenvuodatus eteläisellä Jäämerellä on ohi tältä kaudelta.

Auckland Island Uuden Seelannin kupeessa.

Suurimman osan kaudesta sääolosuhteet estivät valaanpyynnin tai kaksi harppuunalaivaa oli poissa pahoilta teiltä laivojemme lapsenvahteina. Japanin kalastuministeriö ilmoitti laivaston tappaneen kauden aikana 266 lahtivalasta ja yhden uhanalaisen sillivalaan. Ilman laivojamme tämä ruumisluku olisi 1000.

Nyt odotamme valaanpyyntilaivaston ja Bob Barkerin kotiinpaluuta. Muutaman pitkään nukutun aamun jälkeen alkaa armoton laivan maalaus ja yhteiskuntaan totuttelu. Mieli kaipaa sinne, minne ihminen ei kuulu.

*The Weakerthans – Our Retired Explorer (Dines with Michel Foucault in Paris, 1961)

Scott Island.