Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Maria Michelsson
Leffafestarin vapaaehtoisten työmoraali sai pohtimaan Yhdysvaltojen & Suomen eroja.
Olin lokakuussa vapaaehtoisena 50:nnellä New York Film Festivalilla, jonka missiona on näyttää vuoden parhaat elokuvat muilta festareilta. Pohjois-Amerikan toiseksi vanhin elokuvafestivaali valtasi osan Manhattanin Lincoln Centeristä reiluksi kahdeksi viikoksi. Komeassa rakennusryppäässä pitävät majaa muun muassa ooppera, baletti, filharmonikot, useampi teatteri ja esittävien taiteiden koulu Juilliard.
Festarin avasi Ang Leen Piin elämä (Suomen ensi-ilta 21.12.) ja päätti Robert Zemeckisin Lento (Suomen ensi-ilta 8.2.). Noloa kyllä, en nähnyt yhtäkään 32 elokuvasta. Intensiivisten festarivuorojen jälkeen oli nälkä, väsy ja muita velvollisuuksia.
Erityisen lupaavilta vaikuttivat Noah Baumbachin mustavalkoinen Frances Ha, jossa Greta Gerwig esittää postmoderniksi tanssijaksi haluavaa Francesia, ja Sally Potterin Ginger & Rosa (Suomen ensi-ilta 19.4.), jossa Elle Fanningin ja Jane Campionin tyttären Alice Englertin näyttelemien tyttöjen ystävyys katkeaa 1960-luvun Lontoossa.
Ja olisihan se ollut hienoa nähdä Nicole Kidman, jonka uraa festivaali kunnioitti ja jonka The Paperboy -trilleri sai samalla ensi-iltansa. Yksi vapaaehtoinen oli bongannut Steven Spielbergin ja Michael Mooren festarilla sekä Matrixien tekijät Andy ja Lana Wachowskin baarissa.
Festariyleisö oli yllättävän keski-ikäistä, mikä johtui ehkä tyyriistä lipuista. Hinta oli 20 tai 24 dollaria ei-jäsenille (festivaalin järjestää Lincoln Centerin elokuvayhdistys). Katsojat olivat perillä elokuvista, mutta eivät odottaneet samaa vapaaehtoisilta. Eräskin nuorimies sanoi minulle iloisesti, ettei hän oleta minun osaavan vastata kaikkiin kolmeen festivaalia koskevaan kysymykseen, joihin hän etsi vastauksia.
Osa kävijöitä neuvovista parikymppisistä vapaaehtoisista oli kiinnostuneempi iPhonestaan kuin ottamaan selville, missä teatterissa mikin leffa menee ja missä lähin vessa on. Vapaaehtoisia ei juuri perehdytetty, mutta oma-aloitteisuus oli tuskin kiellettyä. Olin hämmentynyt. Kotona amerikkalaisella miehelläni oli vastaus valmiina.
Hänen mukaansa alempi luottamuksen ja sosiaalisen yhteistoiminnan taso johtaa matalampaan tehokkuuteen, suurempaan itsekkyyteen ja vähentyneeseen tuottavuuteen. Ei kun googlaamaan.
Tekniikka&Talous kirjoitti joulukuussa 2011, että valtaosa sosiaalipolitiikan tutkijoista on pitänyt vahvaa hyvinvointiyhteiskuntaa kansalaisten välisen luottamuksen synnyn ehtona. Luottamus on olennaista, jos halutaan eroon korruptiosta ja järjestelmän hyväksikäytöstä ja samalla taata yksityiselle sektorille toimintavapaudet, jotka mahdollistavat tuottavuuden kasvun.
Tuore tanskalaistutkimus kuitenkin väitti Tekniikka&Talouden mukaan, että Pohjoismaissa vallitseva luottamuksen taso on vanhempi kuin hyvinvointivaltio. Yhdysvalloissa kansalaisten välinen luottamus on nimittäin korkeinta pohjoismaisten siirtolaisten jälkeläisten joukossa, ja he ovat muuttaneet maahan ennen hyvinvointivaltiota.
Kiinnostavaa. Raportoin, jos törmään edellä mainittuun jälkikasvuun täällä rapakon takana. Sen edustajia ei näkynyt New York Film Festivalin vapaaehtoisille pidetyissä päättäjäispirskeissä.
