Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Christa Åkerman
Ihmisten välinen kanssakäyminen Hollywoodissa ja Tampereella tapahtuu eri säännöin.
Bussipysäkki on noin parin kolmen kilometrin päässä. Autoja on miljoonittain. Pakokaasua puskee kaikiin suojaamattomiin ruumiin onkaloihin, eikä kadulla näy muita autottomia. Joskus kävelykatu loppuu kuin rotkon reunalle ja jatkuu sitten kadun vastakkaisella puolella. Kävelen matkan bussille ja hyppään oranssiin linjaan, jota sanotaan metroksi. Matkustan hengittämättä ja puristuksissa yhden pysäkinvälin verran aidolle maanalaiselle.
Karttelen aseman ympärillä majailevia tinneripäitä, joista osa kiertelee tasannetta ympäri etsien rahalahjoja tai kuulevia korvia Jeesus-evankeliumilleen, osa keinuttaa itseään uneen. Muutama on selkeästi hullu, mutta ilman hoito- tai majapaikkaa. Kaikki on siis kutakuinkin kuin Tampereen kaduilla, mutta suuremmassa mittakaavassa.
Hollywoodin katuja kulkiessa tulee monia asioita mieleen, joista voisin kirjoittaa. Kaikilla ei mene hyvin, ei edes suurimmalla osalla. Moni asia ei järjestelmässä toimi, ja aina toisinaan se ärsyttää, säälittää tai suututtaa. Asiat ovat kuitenkin usein monimutkaisia, poliittisia ja kompleksisia, joten ulkopuolisena sormea on vaikea osoittaa oikeaan paikkaan. Kokemuksista on helpompi muodostaa subjektiivinen mielipide, ja haluan siksi käyttää tämän ripittäytymiskertani kulttuurista ja kasvokkaisviestinnästä jaaritteluun sekä ruotia pintapuolisesti kansallisuuden käsitettä. Ihmisten välinen kanssakäyminen Hollywoodissa ja Tampereella kun tapahtuu eri säännöin ja aiheuttaa paikoin kasan kiusallisia tilanteita. Olen usein Amerikassa ollessani tuntenut itseni hyvin oudoksi tyypiksi.
”6 signs that you are socially akward and how to fix it” -nimisen nettitestin mukaan olen, yllätys on suuri, sosiaalisesti kömpelö. Korjaussarjan tarve on siis akuutti. Testin tekijän mukaan tärkein luonteenkorjaus täytyy tehdä ujouden saralla: siitä on hankkiuduttava eroon. Tästä selviydyttyäni on minun aika opetella sosiaaliset konventiot.
Artikkelin mukaan aiheesta on kirjoitettu sopivaa kirjallisuutta, jonka avulla oppiminen onnistuu varmasti. Se ei riitä, mutta opi ne! Teorian jälkeen on aika viedä opitut asiat empirian kentälle ja haastaa itsensä tositilanteissa.
Kolmas ja viimeinen pylpyrä käsittelee harjoittelun ja motivaation tärkeyttä matkalla kohti parempaa huomista. Sen mukaan minun tulisi nyt aktiivisesti hakeutua erinäisiin tilanteisiin ja paikkoihin, jotta saisin harjoiteltua juuri oppimaani sulavuutta ja päälleliimattuja pikkupuhetaitojani. Näillä eväillä jaksaa varmasti. Kohta metamorfoosistani tulee konkreettinen ja saatan vihdoin julistautua sosiaaliseksi eläimeksi. En ole enää kaikkien hyljeksimä bakteeri.
Sosiaalista kanssakäymistä ohjaa kirjoittamattomat käytännöt, konventiot ja säännöt, jotka opitaan kulttuuriin kasvamisen myötä. Järjen mukaan näitä normeja ja käytäntöjä on siis vähintään sama määrä kuin kulttuureja maailman kartalla. Sosiaalinen kömpelyys kasvokkaisviestinnässä ja kommunikointitilanteissa on pahin mahdollinen rike amerikkalaisen sosiaalisen elämän saralla. Vaikka angloamerikka on menettänyt huomattavasti etuliitteestään muille kielille ja kulttuureille, ihmisten on joka tapauksessa puhallettava samaan hiileen.
Amerikkalaiseen tapaan maassa saa vapaasti oleilla, tehdä töitä ja rakentaa unelmaansa, mikäli allekirjoittaa sopimuksen yhtenevistä taloudellisista ja sosiaalisista tavoitteista ja sitoutuu noudattamaan kaikille yhteisiä arvoja. Amerikka on kuin kulttuurien sulatusuuni. Maassa on miljoonittain muiden kansallisuuksien ja kulttuurien edustajia. Heistä ne, jotka haluavat yhtyä valkoiseen valtaväestöön ovat lukeneet sosiaalisen kanssakäymisen opukset. Valkoinen pingottunut hymy ja retoriset kysymykset ovat vastassa aina, huolimatta vastaanottajan kulttuuritaustasta. Hyvät suhteet ja kunnostettu julkisivu vaikuttavat mitä suurimmissa määrin elintasoon, sosiaaliseen ympäristöön ja hyväksyntään.
Minun pitää paljastaa suuri salaisuus. Minä olen luonteeltani ujo. Kaiken lisäksi tulen maasta, jossa ei small talkia juuri arvosteta, se ainoastaan ahdistaa. Maasta, jossa luterilainen kärsimys ja maanläheisyys on niin painostavaa että nenää viistää maata. Maasta, jossa itserakkaus on urbaani legenda tai sananlaskujen aihe.
Näiltä osin suomalainen ja amerikkalainen kulttuuri eroavat toisistaan äärettömän paljon. Siinä missä amerikkalainen jakelee käyntikorttejaan ja leveästi hymyillen kertoo saavutuksistaan ja paremmuudestaan, suomalainen katselee kenkiensä kärkiä ”mää vaan oon tällaanen, jotenkin vaan ajuduin sinne esimiestehtäviin…” Olen nyt tunnustanut luonteeni heikkoudet, introvertin kulttuuritaustani ja raottanut haluttomuuttani muuttaa itseni kömpelöstä tyypistä gasellimaisen notkeaksi seurapiirineidiksi. Työlupaa odotellessa.
Tarkoitukseni ei ole arvottaa kulttuureita, sillä totuus on että suomalainen ja amerikkalainen kulttuuri kohtaavat hyvin harvoin ja pikaisesti. Ja koska olen oman kulttuurini tuote, en osaa nähdä tai käsitellä asioita objektiivisesti. Suomessa narisen ja ulkomailla olen ylpeä suomalaisuudestani. Matkustellessani kuulun ehdottomasti meihin suomalaisiin, eikä meitä ole arvosteleminen. Olen ylpeä sosiaalisesta rajoittuneisuudestani, etenkin kuin termi kuulostaa fysiologiselta vajeelta eikä henkiseltä taitamattomuudelta.
Minun haisteluaikani laumassa on tosin hieman pidempi kuin muissa kulttuureissa, mutta saan silti joskus ystäviä, jos flaksi käy. En edellenkään osaa vastata luonnollisen huolettomasti how are you -uteluihin tai liitää kevyesti seurueiden väliä grillibileissä, mutta so what. Helpointa olisi tietenkin puskea kaikki henkilökohtaiset vajeet geeniperimän tai kulttuurin piikkiin. On kuitenkin myönnettävä, että joskus olen hiljaa omasta tahdostani, omasta luonteestani johtuen.
Minua ei aina kiinnosta, mitä ihmiset keskustelevat keskenään, tai minulla ei ole asioihin mitään sanottavaa. Sitten seison hiljaa nolossa yksinäisyydessäni ja aiheutan kiusallisia tilanteita, ihan itse. En usko, että amerikkalainen syntymätodistus vaikuttaisi asiaan. Tuntisin ainoastaan olevani viallinen ja epäkelpo yhteiskunnan ja kulttuurin tuote, ja yrittäisin kuolemanpelossa nostaa väkinäisen hymyn huulilleni kaiken aikaa. Nyt saan kuitenkin edes toisinaan laskea suunpielet ja olla sosiaalisesti kömpelö suomalainen.
