Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Christa Åkerman
Kuinka kauan vuosittaiset ilmaisen viinan bileet pitävät työntekijät kiitollisina yritykselle?
Vironvenäläiset ystäväni Aljona ja Sergei totesivat kerran kauan sitten, etteivät halua liittyä Euroopan unioniin. He olivat vasta läpikäyneet pitkällisen avioeroprosessin toisesta suurvallasta, ja se alisteinen liitto oli jo puolivuosisataisen ajan ehtinyt talloa heidän itsenäisyyttään. He eivät olleet valmiita toiseen vaativaan suhteeseen.
Laastarisuhde olisi tyhmä ja riskialtis, sillä heidän kansallinen minuutensa oli rikkonainen ja hauras. Etenkin kun kumpaani tulisi taas olemaan dominoiva, kontrolloiva ja vaativa. Kommunismista kapitalismiin, he sanoivat, ismi kuin ismi.
Keskiajalla Euroopassa oli noin 500 valtioksi luokiteltavaa kaupunki- ja hallintokeskittymää. 1900-luvulle tultaessa fragmentoitunut Eurooppa oli jo muuntunut ja supistunut 25 kansallisvaltioksi, joilla oli omat hallintoelimet ja päätäntävalta. Keskittyminen jatkoi loputonta kehitystään. Kyläyhteisöistä siirryttiin kaupunkeihin, pelloilta lähdettiin tehtaisiin, ja hallintokeskittymät harvenivat samalla, kun hallittava pinta-ala laajeni. Suuria mullistuksia tapahtui suhteellisen pienessä ajassa, mutta muutokset maailmankartassa olivat niistä vaikuttavimpia.
Yritysmalliset valtioiden fuusioitumiset jatkuvat edelleen. Ollaan jo tultu siihen pisteeseen, jossa periferiset suomalaisetkin identifioituvat eurooppalaisiksi. EU edustaa kaikkia Euroopan mantereella olevia maita ikään kuin suomalaiset, virolaiset ja portugalilaiset olisivat kaikki samaa kansaa. Pyramidin pohja laajenee ja huippu kapenee.
Yrityskeskittymät alkoivat varhaisen keräytymisensä jo keskiajalla. Raha alkoi hiljalleen valua rahan luokse, ja pääomat kasvoivat. Varallisuus toi valtaa ja valta lisää rahaa. Vallanpitäjät päättivät rahavarojen jakamisesta, joka joudutti vinoutuneen yhteiskuntarakenteen muodostumista.
Valtioiden tavoin nykyiset ylikansalliset yritykset ovat kasvottomia ja abstrakteja. Niiden johto on hierarkinen ja työntekijän vaikutusmahdollisuudet yrityksen toimintaan ovat olemattomat. Lähin esimies on usein kymmenien pikku- ja isopomojen alainen ja harva tuntee yrityksensä johtajia edes nimeltä. Duunarit puskevat rahaa suuriin pohjattomiin taskuihin ja vastineeksi he saattavat saada kollektiivisen joulukortin johdolta. Siinä kiitellään heidän panostaan, ja painotetaan työntekijän tärkeyttä yritykselle. Järjestetään pikkujoulut ja annetaan osalle massasta hieman lisää vastuuta, leivotaan hierarkiaa vielä pienemmiksi rusinapulliksi ja valmistetaan uljas uusi työntekijän prototyyppi. Tärkeintä on uskotella pienille koneiston osille, että he ovat korvaamattomia. Kunnes he heräävät unestaan ja astuvat barrikadeille. Silloin heidät vaihdetaan.
Vuosituloksen täytyy kasvaa ja peitota edellisen vuoden liikevoitto, muuten se kirjataan tappioksi. Tappion välttäminen vaatii suurta työmäärää työn varsinaisilta tekijöiltä. Lisätyövoimaan ei ole varaa, mutta tulos tulee silti olla parempi kuin edellisvuonna. Kuinka kauan pelkät vuosittaiset ilmaisen viinan bileet ja kopioidut kiitos-kortit jaksavat työntää työntekijöitä tuottamaan tulosta yritykselle, jonka vuosittaisesta voitosta sen tekijä ei näe senttiäkään? Nykyinen ongelma yritysmaailmassa on työvoiman vaihtuvuus. Kiinnostus ankkuroitua massiiviseen ja kasvottomaan liikeyritykseen moniksi vuosiksi on kadonnut. Ketään ei kiinnosta enää panostaa, koska kukaan ei tiedä keneen panostaa.
Bisnesmaailman tapaan myös valtioiden järjestäytyminen on saman ongelman edessä. Kansalaisten aktiivisuus, panostus ja yhteistyöhalukkuus on hukassa. Miksi yrittää edes vaikuttaa, kun tiedossa ei ole edes bileitä vuoden lopussa? Kukaan ei kuitenkaan kuuntele. Vaikutusmahdollisuudet on hukattu moniin hierarkisiin ja teknokraattiisiin koukeroihin, ja tie huipulle on sankan sumun peitossa. Suurista ylikansallisista yrityksistä ja valtioliitoista on muodostunut itsestään hengittäviä elottomia organismeja, joita ei luomisprosessin jälkeen pystytä taltuttamaan. Ne elävät omaa elämäänsä, huolimatta pikkupomoista, jotka tarttuneina sen harjaan turhaan yrittävät silittää sitä ja taltuttaa sitä oman tahtonsa alle.
Ei ole mikään ihme, että äänestysprosentti on vuosi vuodelta huonompi. Ylipäätään on ihmeellistä, että äänestäjien määrä voi yhä laskea. Kansalaisvelvollisuuden pyhä rituaalisuus on haihtumassa ja sen maaginen aura katoamassa. Yhä useampi kysyy vaalien alla itseltään miksi vaivautua äänestämään. Äänestäminen ei ole enää luonnollinen tai demokratian symboli, lähinnä ärsyttävä toimenpide. Näennäinen vaikuttamismahdollisuus koetaan lääkeruiskuksi, jolla rauhotetaan kuohuvat kansalaiset ja luodaan demokratian utopia porkkanaksi heidän eteensä.
Todellisuudesta ei kukaan uskalla puhua, koska kukaan ei tiedä, mikä se on tai mitä sillä tarkoitetaan. Se saattaa nostaa hallitsematonta, megalomaanista käärmeenpäätään ja kostaa niskuroiville osasilleen. Saattaa tulla lopputili.
