Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Riina Yrjölä
Filippiinien suurin vientituote on jumalaa pelkäävät kansalaiset.
”Good morning, ma’am”, huudahtavat naapurimme autokuskit ja kotiapulaiset, kun aamuisin lähden koirieni kanssa aamukävelylle. Joka päivä näiden miesten ja naisten päivä etenee saman riivatun rutiinin tahdissa. Kello seitsemältä pestään ja imuroidaan autot, joita päässälaskujeni mukaani naapureillamme on keskimäärin kolme. Kun kaikki autot on puunattu, siirrytään puutarhan kasteluun ja jalkakäytävän pesuun. Sitten seuraakin joskus pitkäksikin venähtävä odotus, kunnes talon isäntäväki on valmis astumaan ulos kodeistaan.
Vaimoja kuskataan ostoksille ja lounaille, lapsia kouluun ja harrastuksiin ja perheen isäntiä töihin tai kenties tapaamaan rakastajattaria. Talojen tyhjennyttyä kotiapulaiset siirtyvät pesemään pyykkiä, siivoamaan ja kokkaamaan. Illalla kello kahdeksan autot ovat taas autotalleissa riveissä. On aika pestä ja vahata ne uudelleen. Vähitellen katu hiljenee. Miehet siirtyvät talojen alakerran ikkunattomiin palvelijahuoneisiin, naiset keittiöihin valmistelemaan perheille illallista. Kunnes yö saapuu, seuraava päivä koittaa ja sama rutiini toistuu.
En vieläkään tiedä näiden miesten tai naisten nimiä, eivätkä he minun. Mutta yksi asia on kysymättäkin selvää. Kuten suurin osa Hongkongin 290 600 vierastyöläisestä, naapuriemme avustajat ovat kotoisin Filippiineiltä. Olen lukenut että heidän minimipalkkansa on noin 375 euroa kuukaudessa, johon lisätään 77 euron suuruinen ruokaraha, jos perhe ei jaa omia sapuskojaan apulaistensa kanssa. Joka vuosi 100 000 heidän kaltaistaan lähtee maailmalle mielessään unelma paremmasta elämästä.
Tällä hetkellä 22 prosenttia Filippiinien työikäisestä väestöstä työskenteleekin maan rajojen ulkopuolella. Filippiinien yksi suurimmista vientituotteista onkin nämä jumalaa pelkäävät kansalaiset, jotka säästämällä tuottavat 12 prosenttia maan bruttokansantuotteesta lähettämällä vuosittain 12,3 miljardia dollaria takaisin kotimaahansa.
Kotiavustajan ura ei kuitenkaan ole nousujohteinen. Karu todellisuus on, että Hongkongissa nämä avustajat tienaavat tänään vähemmän kun viisitoista vuotta sitten, sillä ”vierastyöläisyys” sulkee heidät maan minimipalkkalainsäädännön ulkopuolelle. Harvoin kuitenkaan nämä naiset tai miehet valittavat muutaman neliön makuuhuoneista tai huomauttavat maksamattomista palkoista. Sillä jos potkut tulee, heillä on kaksi viikkoa aikaa löytää uusi työpaikka. Tai edessä on karkotus maasta.
Joten vaikka kuten vanhat tutut konsanaan joka päivä vaihdan muutaman sanan naapureideni ”avun” kanssa Hongkongin ahdistavasta säästä, kuumuudesta tai huonosta ilmanlaadusta, olen tietoinen ystävällisyyden hinnasta. Aistin ilmassa vaivaantuneisuutta. Minua ei ikinä puhutella, vaan minun tulee puhutella aina ensin näitä nimettömiä ja kohteliaita miehiä ja naisia univormuissaan. Kuluneissa mutta aina hyvin kiillotetuissa kengissään, pesussa haalentuneissa vaaleansinisissä paidoissa ja tärkätyissä essuissaan. Sillä vaikka kuinka itselleni uskottelisinkin, että olemme ystäviä, on suhteemme rodun ja luokan määrittelemää. He ovat ystävällisiä minulle, koska heidän on pakko. Minä taas koska haluan. Tämän todellisuuden tunnistaminen tekee kipeää. Mutta se on totuus, jonka kanssa minun on opittava elämään.
Kaikilla näillä apulaisilla on kuitenkin omat oikeutetut unelmansa. Mikä minä olen kertomaan heille, mikä olisi heille parasta tai mitkä unelmat ovat heille oikeutettuja tai taloudellisesti kannattavia? On niin helppoa pohtia muiden silkkipeppujen seurassa riiston määritelmää keskiluokkaisen elämän turruttavassa turvassa. Omaan ylivoimaisen tietoon tukeutuen ilmastoidussa huoneessa viinilasi kädessä keskustella, mikä ”heille” olisikaan paras elämä. Sillä ”hehän” eivät omaa parastaan tiedä, raukkaparat. Kerraten ajatusmaailmaa, jonka Marx jo aikoinaan sanaili: ”He eivät voi itse edustaa itseään, heitä edustamassa pitää olla toisten.”
Joten rohkaistun ja kysyn. Naapurimme autokuski hymyilee ja kertoi olleensa 12 vuotta saman perheen palveluksessa. Kiitos vaan kysymästä, tai siis hänen elämänvalintojensa epäilemisestä. Vuosien varrella hänen tuloillaan on rakennettu vanhemmille talo sekä rahoitettu siskon kahden lapsen yliopistokoulutus. Hän on elämäänsä tyytyväinen. Iltaisin hän nauttii jazzin kuuntelusta ja sunnuntaisin viettää aikansa hoitaen luomuviljelypalstaansa. Haluaisinko kenties parsakaalia – hänellä kun sitä on jo liiaksi?
Kiitän ja kävelen hitaasti kohti kotioveamme. Huudahdus kuuluu takanani: ”Pelaatko muuten golfia. Palstani vieressä on golfkenttä. Haluatko mennä harjoittelemaan joku sunnuntai?’”
Voi tätä onttojen totuuksien varaan nojautuvaa omahyväistä elämääni ja sen alistavan lattanaa maailmankuvaa. Tietoisuuteni epäajattelua ja sen sietämätöntä tietämättömyyttä. Kuinka yksi kysymys voikin räjäyttää minuuden.
