Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Kirsi Koivuporras
Sambiassa avoin keskustelu on yksityistä.
Avoin julkinen keskustelu. Kolme ääneen lausuttua sanaa ja kollegani pudistaa päätään. Sambiassa sitä ei ole. Sambiassa kerrotaan politiikasta ja vallasta, mutta ei keskustella, ei asioista. Siis julkisesti.
Joku kriittinen lukija herää tässä vaiheessa varmasti sanomaan, että keskustellaanko sitten Suomessa aidosti asioista? Ei riittävästi, mutta sanoisin myös, että Sambiassa tilanne on niin erilainen, ettei sitä voi Suomeen rinnastaa. Puhumme kovin erilaisista yhteiskunnista ja erilaisesta kulttuurisesta kontekstista.
Useimmat hyvät keskustelut olen käynyt kollegani kanssa. Hän on kriittinen ihminen, aina kartalla tapahtumista, näkee laajalle. Hän, kuten muutkin tapaamani ihmiset, joilla on ajatusta, puhuvat vain harkitussa seurassa ja valikoiden.
Sambiassa keskustelua käydään pitkälti yksityisesti: työhuoneissa, kasvotusten kaduilla, kapakoissa, bileissä, bussissa, makuuhuoneissa.
Median sanotaan olevan suhteellisen vapaa, mutta journalismi on täällä pitkälti ylöskirjoitettua puhetta. Useimmiten puhuja ja puheen kohde ovat poliitikkoja ja otsikot noudattavat linjaa: ”Watch Rupiah’s projects – Mike”, ”Rupiah must be voted out – Sinkala”, ”I will work hard to win – Banda”.
Tunnustan, että jaksan lukea lehtiä vähemmän kuin kolme kuukautta sitten maahan tullessani. Tunnustan senkin, että kaipaan tilaisuuksia, joissa tarjolla on uusia ideoita, ajatustenvaihtoa, väittelyitä, analysointia. Kaipaan henkistä virikettä, taidenäyttelyä, teatteria, avoimia keskustelutilaisuuksia.
Sambiassa yleinen henkinen ilmapiiri on latistunut, ponneton. Täällä sana on papeilla ja politiikoilla. Ihmiset keskittyvät arkeen, selviytymiseen, rahan tekemiseen. Ja voiko heitä siitä kritisoida? Niin, ei voi. Toisaalta kansalaisyhteiskunta edellyttäisi moniäänisyyttä, muutoksen edellä kulkijoita, jotka uskaltavat korottaa ääntään.
Tässä vaiheessa saarnaani zimbabwelainen poikaystäväni usein huomauttaa rauhalliseen sävyyn, että ihmiset eivät halua ottaa riskiä, koska eivät usko siihen, että barrikadeille nouseminen toisi mitään hyvää. Zimbabwessa kritisoijia katoaa äänettömästi ja kuolee auto-onnettomuuksissa.
Tämä ei toki ole koko totuus Zimbabwesta, jonka todellisuus on monin paikoin hyvin toisenlainen kuin demonisoitu kuva länsimaisessa mediassa, mutta realismia kuitenkin.
En ole itse asiassa käynyt tätä keskustelua sambialaisen kanssa, kysynyt syitä taustalla. Uskoisin kuitenkin, että yksi syy on juuri usko siihen, ettei voida vaikuttaa ja pelätään ongelmia. Tai sitten on paljon puhetta, mutta vähemmän tekoja.
Sambiassa on toki lukuisia järjestöjä, jotka osaltaan puurtavat omalla sarallaan ja tekevät hyvää työtä. Lyhyellä kokemuksellani ja väärässä olemisen riskin ottaen sanoisin kuitenkin, että kansalaisjärjestöt ovat kovin ponnettomia julkisia keskustelijoita.
Kansalaisjärjestötoimijoita ja poliitikkoja kokoavat workshopit ja seminaarit ovat usein suljettuja tilaisuuksia, joissa asianosaiset puhuvat keskenään. Seuraavan päivän lehdessä on referoituna kovimpien nimien puheenvuorot – riippuen siitä, mikä sopii kyseenomaisen viestimen pirtaan, onko kyseessä sitten opposition vai hallituksen äänenkannattaja.
