Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Heikki Tuorila
…ja voi itseasiassa hyvin.
Päiväsaikaan Pietarin katukuvan täyttävät toinen toistaan kalliimmat citymaasturit ja oligarkeilta ”perintönä” jääneet limusiinit – joita voikin nykyään vuokrata muutamalla tuhannella ruplalla pariksi tunniksi. Palatsien loiston katveesta kumpuaa myös pienimuotoista elämää, kuten itse säilöttyjen herkkujen kadunvarsikauppaa, joka nivoutuu siihen maailmaan, jossa suurin osa venäläisistä elää. Kun suuntaa Pietarin kehätielle, hiipuu palatsien loisto ja maisemaa alkavat hallita kerrostalolähiöt ja hetken päästä maaseudun mökit. Kaukana, vaikeakulkuisten taipaleiden takana esiin työntyy elämä, joka ei ole alisteista maailmankaupan suhdanteille ja joka olisi planeettamme tulevaisuuden kannalta järkevää muuallakin kuin Venäjän periferiassa.
Painavan puheenvuoron ihmisen terveestä luontosuhteesta esittää Dmitri Vasjukovin ja Werner Herzogin dokumentti Happy people: A Year in the Taiga (2010) ja tarkemmin sen nelituntinen tv-versio Stšastlivyje ljudi (Onnelliset ihmiset, 2008), joka kertoo Keski-Siperian taigalla lähes omavaraistaloudessa elävistä Bahtan kylän asukkaista. Kirjoittamastani
Bahtassa asuu pääosin venäläisiä. Elämä Bahtassa rakentuu mahtavan Jenisei-joen ja ympäröivän taigan varaan. Vanhojen perinnetaitojen hallinta sekä luonnon rytmien tuntemus mahdollistavat elämän vaativissa olosuhteissa. Eikä asukkaiden elämä vaikuta kärsimykseltä vaan päinvastoin hyvin rikkaalta ja onnelliselta.
Onnelliset ihmiset vilisee elämänviisauksia niin ihmisten toiminnassa kuin heidän puheissaankin. Metsästäjä Gennadi Solovjevan mukaan ihmisen ja villieläimen suhde on rehellisin: eläin ei odota ihmiseltä mitään hyvää erämaassa. Kotieläimen pistämisen lihoiksi ruokinnan ja hyväilyjen jälkeen hän kokee petturuudeksi eläintä kohtaan, siksi hän ei pidä karjaa. Hänen näkemyksensä ei johda villinkään luonnon välinpitämättömään kohteluun. Päinvastoin metsästäjä Solovjevan elämä perustuu useimpien alkuperäiskansojen luontoa kunnioittavaan näkemykseen – luonnosta on sallittu ottaa vain elämän jatkuvuuden kannalta välttämätön. Välinpitämätön riisto johtaa luonnon ja sitä myöten ihmisen tuhoutumiseen.
Vasjukovin dokumentoinnin keskeinen arvokkuus piilee siinä, että se näyttää 2000-luvun ihmisen luontoa arvostavan elämänmuodon. Ihmiskunnan suurin haaste lienee luopuminen maapalloa tuhoavasta kulutusjuhlasta ja selviäminen vähemmällä. Sen ei luulisi olevan vaikeaa, sillä kukapa on lopulta halukas osallistumaan kemuihin, joissa vain harvalla on väkinäisen hauskaa ja loppu on kaikille kohtalokas.
Ihmisen osa on traaginen, mutta silti hitusen toiveikas. Elokuvan sanomaa mukaillen: luonto on osoittanut paikan kaikille muille olioille paitsi ihmiselle – mutta jos hän löytää oman paikkansa, kutsutaan sitä onneksi.
