Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Evi Ekroos
Apupakulaiset saapuivat Gambiaan, matkan kivikoista huolimatta.
Ihmisellä on hyvä olla unelmia. Ilman unelmaa, en olisi koskaan lähtenyt tälle matkalle, ajamaan Euroopan halki kohti Afrikkaa. Unelmien lisäksi tarvitaan uskoa. Uskoa, että jonain päivänä unelmista tulee oikeasti totta. Tämä matka on koetellut uskoani kaikin mahdollisin tavoin, ja asettanut myös kyseenalaiseksi sen mistä unelmoin. Miksi oikeastaan tahdon matkustaa Afrikkaan, ja ketä pystyn siellä auttamaan?
Tähän asti tie on tarjonnut mahtavia kokemuksia ja oppitunteja elämästä, mutta ApuPakun matka kohti varsinaisista missiota ja Pakau Penkun kylää on ollut kivikkoisempi kuin kukaan osasi odottaa. Molempien autojen hajottua vielä kertaalleen Saksan maalla, kolme ryhmäläistä päätti vaihtaa pakun siipiin ja lentää paikan päälle, jotta koulunrakennusprojekti saataisiin viimein alulle. Loput seitsemän apupaku-sissiä jäivät vielä pohtimaan autojen kohtaloa, sekä sitä miten sekä lahjoitustavarat, että ihmiset saataisiin hyvissä ajoin perille asti.
Yhtäkkiä kolme apupakulaista Evi, Kimmo ja Mia löytävät siis itsensä 35 asteen kuumuudesta, Pakaun kylästä, alkuperäisen ApuPakun kyydistä. Ratissa istuu Amadou, gambialaisen sisaryhdistyksen puheenjohtaja, joka valottaa elämäntarinaansa kiidättäessään matkalaisia läpi kuumien, kuoppaisten katujen. Hän törmäsi sattumalta Antti ’Kala’ Väisäseen neljä vuotta sitten ja miesten yhteinen elo Gambiassa johti yhdistyksen perustamiseen. Antti halusi palata Gambiaan maanteitse ja kerätä mahdollisimman paljon hyödyllisiä tavaroita mukaan. Onnistuneen ensi kerran jälkeen Pakau Penkun kylä odottaa innolla uutta visiittiä ja Kala tunnetaan kaupungin kaduilla.
Afrikan punainen maa nostaa hymyn huulille, kuukauden mittaisen haastavan matkanteon jälkeen, vihdoinkin perillä! Kaikkialta kantautuu tervetulohuutoja, lapset ja aikuiset nauravat meidät nähdessämme. Gambiaa kutsutaan Afrikan hymyrannikoksi. Käärimme hihoja ja kastelemme päätä, kuiva kausi on alkamassa, ja lämpötila hiljalleen laskemassa – toivotaan. Mia on tuonut mukanaan kompostivessan rakennusohjeet, se tulee olemaan ensimmäinen askel kohti kukoistavaa kyläelämää. Humanure-menetelmän avulla kompostoitu ihmisperäinen lannoite tulee antamaan yhdistyksen peltotilkulle tarvittavan ravinnelisän uusien luomulajien kasvattamiseen. Kimmo odottaa koulun rakentamisen alkamista innolla – vielä kun saadaan piirustukset ja tarvikkeet hankittua, kyläläisten kauan odottama unelma on oleva totta.
Pakettiauton kylmän kostean ilman vaihtuminen paahtavaan auringonpaisteeseen ei haittaa yhtään. Kyläläisten kanssa yhdessä tekeminen on voimavara, joka palauttaa uskon tekemiseen ja muistuttaa taas, miksi tällä matkalla oikein ollaan. ”Each one, teach one” on yhdistyksen motto, joka raikaa kyläläisten siskojen ja veljien huulilta joka nurkan takaa. Afrikkalainen elämä muistuttaa mielestäni ihan leikkiä. Keität sitten teetä, peset pyykkiä tai tiskaat, se tehdään antaumuksella, siihen keskitytään ja sen lomassa nauretaan. Mitä ikinä sitten teetkin, se on sillä hetkellä maailman tärkein asia, se jaetaan ja siitä nautitaan! Ei ole tarvetta unelmoida muusta.
