Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Nina Sarell
Minä itse lataan Suomeni ja maailmani merkityksillä, sitten puran ne.
Puoli kahdeksan jälkeen saatan kummipoikani tehtaalle. Hän sanoo koulua tehtaaksi, ja se naurattaa meitä molempia. Kevyen liikenteen väylällä kulkee samaan suuntaan muitakin repunkantajia, jotka eivät yllä ottamaan astiakaapista lasia eivätkä osaa kauhean hyvin solmia kengännauhoja, mutta ne menevät vastatuuleen ja katsovat vasemmalle oikealle vasemmalle ennen suojatielle astumista, ja tiedät, että ne on tehty sitkeästä aineesta, venyvästä kuin ikkunantiiviste.
Toivotan hyvää työpäivää tehtaassa. Ekaluokkalainen virnistää ilkikurisesti, mutta kun kello soi, se menee heti jonoon ja ottaa asiallisen ilmeen. Paluumatkalla syön aamupalaksi kimpaleen maailmaa. Juoksin ja ahmin sekopäänä happea, jota on kaikkialla ja tarpeeksi, melkein liikaa. Ohi ajavissa autoissa on kaikki osat tallella. Katselen tienposken heinikossa pörräävää koiraa, jota ei ole luultavasti koskaan lyöty. Ymmärrän suhtautuneeni liian alentuvasti lapsenomaisiin Isänmaani Suomi-horinoihin: Suomi on tällainen, suomalaiset tällaisia. Olen ajatellut, että ihmisen on oltava harvinaisen yksinkertainen tajutakseen, että meitä on kusetettu pienestä pitäen. Meidät on koottu jonkun muun tarkoitusperiä palvelevaksi laumaksi, rakentamalla mieltä ylentävä mielikuva yhtenäisestä Suomi-heimosta. Sen jäsen soittaa legopalikkajätkät kanteleella suohon, ampuu venäläistä otsalohkoon vaikka vasurilla ja silmät kiinni, ja kulkee voitosta voittoon matkapuhelinmarkkinoilla, jäähalleissa ja pisa-tutkimuksissa.
Sen sijaan omassa todellisuudessani on kyllä jo kauan ollut olemassa ihan mukiinmenevä, mutta sääolosuhteiltaan oikullinen ja aavistuksen liian harvaan asuttu maa. Maassa asuu korkeasti koulutettu ja hyvään kykenevä kansa, joka kuitenkin käyttää potentiaalinsa väärin. Se marmattaa joka asiasta, ostelee joutavia tavaroita Ikeasta, tuijottaa omaan napaansa ja omaksuu herkästi vihamielisiä asenteita lähes mitä tahansa asiaa tai ilmiötä kohtaan. Suomalaisen elämän tarkoitus on perustaa perhe ja rakentaa koti, mutta siltikään se ei muodosta tiiviitä perheyhteisöjä ja kuolee 90-vuotiaana yksin, perheensä hylkäämänä vuodeosastolle keuhkokuumeeseen, viimeinen masennuspilleri viilenevällä kielellä sulaen.
Nyt elämä on kuitenkin tehnyt minulle silmänkääntötempun. Luulin tietäväni, mihin palaisin, mutta yhtäkkiä ymmärrän, että ei ole mitään, mihin palata. Ei ole koskaan ollutkaan. Minä itse lataan Suomeni ja maailmani merkityksillä, sitten puran ne. Puran ja kokoan taas. Kerronko muutaman esimerkin?
No. Viimeksikin oli syksy, mutta ei se silloin ollut tällainen raikas. Se Suomi, jonne saavuin viime kerralla, oli pelkästään kylmä. Silloin tipahdin lentokentälle laihana, satavuotiaaksi vanhentuneena ja ruskeana kuin pipari. Ihmiset halailivat ja olivat iloisia, minä myhähtelin niille hajamielisesti enkä muistanut kuunnella, mitä ne minulle sanoivat. Ne odottivat tarinoita, valokuvia ja niiden kehyksiksi hyväntuulista haikailua takaisin aurinkoon ja lämpöön ja riippumattoon ja rannalle ja kookospalmun alle, mutta minä laitoin suun nappiin enkä kertonut kenellekään, mistä olin tullut. Tuuditin ikäväänsä kitisevää muistoani kuin mustasukkainen äiti. Matkustin keskustaan tyhjällä bussilla ja täpötäydellä junalla, mutta kummassakaan ei ollut hyvä. En pystynyt enää katsomaan elokuvia enkä lukemaan kirjoja. Tuntui ajanhukalta katsoa ja lukea asioita, jotka eivät olleet totta. Kun televisiosta tuli Big Brother, ystävä varoitti, että tämä voi sitten olla sulle aika rankkaa.
Olin käynyt jossakin muualla, ja se oli tehnyt minusta entistä onnettomamman. Minusta oli tullut synkkämielinen, tyytymätön ja hankala, ja vaikka en sanonut mitään, niin kyllä ne sen tiesivät. Ihmiset eivät olisi saaneet puhua oikein mistään, mikä niitä kiinnosti, koska minä en jaksanut kuunnella. Kukaan ei tehnyt mitään, millä olisi ollut jotakin merkitystä. Jurnutin paikallani kaurapuuron värisessä rutiinissa, vihasin töniviä ihmisiä ja sisustuslehtiä ja kulttuuririentoja ja kannoin ruokatermoksessa omia eväitä, koska kaikki tarjolla ollut ruoka oksetti.
Tänään ostan illalliseksi einesmaksalaatikkoa. Se on aivan käsittämättömän herkullista. Samalla katson uteliaana, miten kummipoika pelaa konsolipeliä ilman, että se aiheuttaisi sille henkisiä vaurioita. Hymähtelen tekstiviestipalstoille, jotka saivat minut silloin epätoivon partaalle.
Mikä se Suomi oli, mihin palasin viimeksi? Ja mihin se meni? Ja juuri, kun mietin tätä, Nicaraguasta tulee viesti. Kotiapulaiseni on jäänyt kodittomaksi. Se kuuluu raijanneen tavaransa ja kolme lastaan meille kysymättä minulta mitään. Vai niin. Minulla on paluulippukin, mutta en oikein tiedä, mihin sillä pääsee.
Se on oikeastaan ihan sama. Vain mielen maailma on paha tai hyvä. Pään ulkopuolella, siellä, missä ajatusten mutkaiset kärrypolut viimein ja onneksi päättyvät, maailma vain on. On helpottavaa huomata, että onnellisuus – tai tyytyväisyys, pidän nykyisin enemmän siitä sanasta – ei asu erityisesti missään. Voin opetella kantamaan sitä selässäni. Kuin kotilo.
