YleinenKirjoittanut nina sarell

Puro plastico

Lukuaika: 3 minuuttia

Puro plastico

KirjeenvaihtajatKirjeenvaihtajat

Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.

Teksti Nina Sarell

Nicaragualaisen muovikattotalon edessä muistuu mieleen suomalainen käsitys kodista.

“Oi sinä kaunis suloinen pikku naiseni, ole kiltti ja anna almu. Ihana Jumalainen sinua siunatkoon.”

Nicaragualaisten kerjäläisten kohteliaisuuksia on vaikeaa kääntää suomeksi ilman, että ne kuulostaisivat todella, todella typeriltä.

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

Kerjäläinen on nainen. Vanha, laiha, pieni nainen. Sillä on virttynyt musta aluspaita kietaistuna pään ympärille, likainen kolme kokoa liian suuri Mikki Hiiri -paita, hame. Toisella puolella suuta on ylähampaita ja toisella alahampaita. Kädessä pieni kolikkopussi. Siunausryöppy, joka seuraa, kun sujautat setelin mummon käteen, on vaivaannuttava jo siksikin, että euroiksi muunnettu 32 senttiä on aika laiha almu. Mutta sillä saa ruokaa, joten vanhus päästää kielenkannat irti ja vaahtoaa jumalan siunausta ja varjelusta, kaikkien unelmieni täyttymistä, suurenmoista elämää kaikkivaltiaan siipien alla kuin kuivausrummun kyytiin joutunut limsapullo.

Muori katselee kolikoitaan ja toteaa, että kohta rahat riittävät jo lounaaseen. Oikeastaan hän yrittää säästää rahaa, hän tunnustaa, mutta kun välillä on vain pakko syödä. Vanhus kertoo nolona, että hänen talonsa katto on puro plastico, pelkkää muovia. Sateet tulevat kohta, ja pelottaa, että kohta kotona ei ole yhtään kuivaa paikkaa. Itse asiassa voi olla, että sade huuhtelee mennessään koko talon. Kestäisin vaikka nälkää, kun voisin tehdä sen omassa kodissani ja kuivana, hän haaveilee.

No, siihen ei ole vaikeaa samaistua. Me suomalaiset olemme koti-ihmisiä. Kiva koti on yksi elämän tärkeimmistä asioista, yksi elämän olennaisimmista peruspilareista. Ei, annas kun yritän muotoilla tuon uudestaan: Koti on pyhä. Koti, uskonto ja isänmaa. Jääkiekkoyleisön uskonnollisvivahteisen käyttäytymiskoodin, saunakulttuurin, joulupukki-, formula-, Nokia- ja veteraanidiskurssin ja monen muun tuiki tarpellisen suomalaisuuden lain lisäksi suomalaisen kansallisidentiteetin kaanonissa säädetään, että kodin vuoksi on luvallista vaikka tappaa.

Ja suomalainen koti ei sitten ole mikään valkoisen ja beigen sävyinen, pröystäilevän ja itseriittoisen skandinaavisuuden voitonhuuto. Eikä se enää ole edes punainen tupa. Mutta silla pitää olla sielu. Se voi olla loft-huoneisto tai rivitalonpätkä. Vanha hirsitalo, jota kunnostetaan alkuperäiseen asuunsa. Se, mikä näistä, riippuu tietenkin siitä, minkälainen ihminen olet. Kodin on nimittäin jollakin tavalla kuvattava sinua ihmisenä; et todellakaan voi vain asua jossakin. Ja siksi koti on paitsi paikka, jossa asumme, myös harrastus ja elämäntehtävä. Siksi me kuljeskelemme lauantaisin Ikeassa, katsomme sisustusohjelmia ja vaihdamme huonekalujen, koriste-esineiden ja taulujen paikkaa aina, kun sohvalla istuessa tuntuu hiukankin levottomalta.

Ensiasunnot eivät ole olleet enää pitkään aikaan piskuisia piiankammareita, vaan nyt etsitään kertaheitolla unelmien kotia. Asuntolainatkin kasvavat, mutta se ei haittaa. Lainanmaksusta stressaaminen on pieni uhraus verrattuna siihen, että maksaisi kuukausittain vuokraa vain siksi, että – hah! – on katto pään päällä.

No, sillä tavalla minä kylvin rahaa taivaan tuuliin vuosikaudet. Kivuliaan tietoisena siitä, että jokaisen kolmekymppisen itseään kunnioittavan suomalaisen pitäisi siihen ikään jo olla pankin jonossa hattu kourassa. Selittelin itselleni, että ostin itselleni liikkumavapautta: vuosien kuluessa olin vaihtanut ammattia, opiskellut ja matkustellut ilman jatkuvaa huolta lainanlyhennyksistä. Ja kun olin lähdössä Nicaraguaan ja vuokra-asuntoani kaupattiin eteenpäin Helsingissä, kokenut asuntovälittäjä piti tarkasti huolen oikeasta fiiliksestä, joka saisi jonkun sydämen sykkimään suomalaiselle punaisen tuvan unelmalle 1960-luvun punatiilisessä kerrostalossa. Hän viittasi systemaattisesti asuntoon kotina. Tämmöinen kiva koti meillä on tässä.

Minua vähän hävetti, kun ihmiset kuljeskelivat asunnossa, koska minä en ollut koskaan sisustanut. Tunsin olevani velkaa välittäjälle, joka kutsui kodiksi huoneistoa, joka oli ollut minulla vain lainassa, ja joka yritti vakuutella ikkunoista ulos tähyileviä pariskuntia siitä, että tällainenkin arkinen ja hinkkaamaton viritys oli koti. Kirpputorilta ja roskalavoilta raahatut ehjät, mukiinmenevät ja tarkoituksenmukaiset huonekaluni, eriparityynyliinani ja sekalaiset seinille nakellut taulut tuntuivat noloilta. Siitäkö se levottomuuteni johtuikin, siitä, että en osannut rakentaa itselleni pesää?

Joskus sekin tuntui nololta, kun kutsuin jonkun uuden ystävän kylään. Ihmisillä on niin kauniita koteja. Minä en osannut puhua asuntosalakieltä, joka auttaa ihmisiä tulkitsemaan toisiaan paremmin: Marimekon verhot? Just just. Tyylikkyyttä hapuilevaa mielikuvituksetonta mauttomuutta. Hamppumatto? Varmaan olet myös kasvissyöjä. Danielle Steelin kirjoja ja kuivattuja ruusuja lasivitriinin takana lastulevykirjahyllyssä, ja äänimaisemana Idolsien parhaat? Oli kuule tosi kiva käydä, tarvii mennä, kuullaan joskus. Niin sitä kieltä puhutaan. Näytä minulle kotisi, ja minä katselen kirjahyllyjäsi, levykokoelmiasi, sisustusratkaisujasi, roskienlajitteluämpäreitäsi, huonekasvejasi, mattojasi, ja minä kerron sinulle, minkälainen ihminen sinä olet. Siksi haaveilen petraavani. Mietin, hankkisinko seinälle muutaman taulun. Ostan tuohon ulos terassille koristekasveja.

Kerjäläismummo haluaa kutsua minut kylään. Varmaan kauhistut kun näet taloni, kaikilla muilla on niin kauniit talot ja minun kotini, hah! Puro plastico, hän mutisee koko matkan ajan kämmeneensä. Häntäkin nolottaa viedä uusi ystävä kotiinsa. Tiedän tarkalleen, miltä hänestä tuntuu.

Tässä on hänen talonsa. Kuva on otettu perjantaina. Koko viikonlopun satoi rankasti, ja tiedän hyvin, mitä se tarkoittaa. Kun kirjoitan tätä, mummolla ei ole enää kotia. Katson ikkunasta ulos terassille ja huomaan, että olen lakannut kaipaamasta niitä kasveja. Pääni päällä on vankka peltikatto. Minulla on jo tarpeeksi.

Kuva: Kenneth George.