Teksti Satu Taskinen

Olen miettinyt viime aikoina paljon sitä, mitä merkitsee sana koti.

Yksi syy siihen on, että äänestin juuri sellaisen maan eduskuntavaaleissa, jossa en ole asunut pysyvästi yli kuuteentoista vuoteen.

Toinen syy on, että luin vähän aikaa sitten saksalaisen Jenny Erpenbeckin hienon romaanin Kodin ikävä. Siinä viime vuosisadan Euroopan muutosmyllerrystä tarkastellaan yhden tietyn talon näkökulmasta.

Kotipohdintani ovat siis poliittis-kirjallis-historiallis-psykologis-filosofisia. Ja silti – tai juuri siitä johtuen – ne ovat aivan käytännöllisiäkin. Olen nimittäin vähän aikaa sitten saanut päähäni, että minun pitäisi ryhtyä asunnonomistajaksi.

Joka kerran, kun avaan netin asunnonvaihtoilmoitukset tai menen käymään asunnonvaihtotoimistossa, minulta kysytään, että millainen sen uuden asunnon sitten pitäisi olla? Missä? Kuinka suuri? Missä kerroksessa? Mitä sen ympärillä pitäisi olla?

Nämä kysymykset ovat tietenkin järkeviä. Juuri näitä kysymyksiä jokaisen asuntokauppiaan pitääkin kysyä. Mutta minut ne saavat epätoivoon.

Asuntokauppias haluaa kuulla lisää. Hän haluaa kannanottoja sellaisiin asioihin kuin kaupunginosa tai Tonavan pohjois- ja eteläpuoli. Hän on hirveän vaativa. Hän jos kuka tietää, kuinka erilaisia Wienin kaupunginosat ovat.

En osaa sanoa mitään. Tunnen pelkkää painetta ja painostusta. Tässäkö tämä asia pitäisi nyt voida ratkoa?

Asuntokauppias sen kuin jatkaa: kuinka monta huonetta? Pitääkö olla hissi? Mihin suuntaan ikkunat? Vanha talo vai uusi talo?

Minun tekee mieli sanoa, ettei yhdelläkään näistä seikoista ole merkitystä sinänsä. Seiniä voi purkaa ja rakentaa. Hissejäkin tulee ja menee. Eivätkä kaikki vanhat talot ole parempia kuin uudet, puhumattakaan päinvastaisesta. Pääasia, että uusi koti tuntuu yhtä paljon kodilta kuin vanha koti.

Saan uhmakohtauksen. Minusta tulee jojo. Vannoutuneena kaupunkilaisihmisenä olen yhtäkkiä esimerkiksi valmis harkitsemaan muuttoa kokonaan kaupungin laitamille. Tai sen ulkopuolelle. Kyllä ihmiset niinkin tekevät. Juuri minun iässäni monet ihmiset toteavat haluavansa ympärilleen enemmän vihreää ja rauhaa ja muuttavat kaupungista kokonaan pois.

Hillitsen jojouteni, ettei puolestaan kiinteistövälittäjä vaipuisi epätoivoon. Luovuttaisi kokonaan. Eihän hänkään voi tietää, mistä hän minulle kodin taikoo, jos en yhtään auta.

Yritän auttaa. Olla yhteistyökykyinen. Päätän pysyä kaupungissa. Ainakin toistaiseksi. Ainakin väitän niin.

Alan jotain sen tapaista, että tietenkin olisi mukavaa, jos uuteen kotiin kuuluisi parveke ja se olisi valoisa. Sellaiseen olen tottunut. Mutta lisään, että voin kyllä kuvitella asuntoa ilman näitä ominaisuuksiakin. Jos se muuten on hyvä.

Noniin. Kiinteistövälittäjä hikoilee. Hän ilmiselvästi mittailee, kuinka paljon hänen kannattaa investoida säilyttääkseen minut asiakkaanaan. Niin minä tekisin hänen asemassaan.

Palaan siis takaisin alkuperäiseen kysymykseen: mitä merkitsee ihmiselle koti?

Siitä olen melko varma, että jokainen ihminen tarvitsee kodin. Sen näkee hänen käyttäytymisestään.

Heti, kun ihminen joutuu viettämään jossain paikassa enemmän kuin kymmenen minuuttia, hän alkaa muokata sitä itselleen viihtyisäksi. Oli kyse sitten ravintolan pöydästä, bussipysäkistä, hotellihuoneesta tai puiston penkistä. Sitten lähdettyään hänelle jää paikasta vaikutelma, että tässä oli mukavaa, tänne minä vielä palaan. Tai sitten, että ei ikinä enää tätä. Täällä oli kamalaa.

Ihminen voi rakastaa jotain paikkaa aivan järjenvastaisestikin. Esimerkiksi jotain kahvilaa, vaikka siellä olisi pahaa kahvia ja epäystävälliset tarjoilijat.

Kodikkuuden tunteessa on jotain selittämätöntä.

Ja onko koti edes aina jokin paikka?

Olen kuullut maasta muuttajien tai maahanmuuttajien silloin tällöin sanovan, että passeista viis! Lopettakaa puhe juurista! Ihminen ei ole puu! Heidän kotinsa löytyy kielestä tai rakkaista ihmisistä.

Lapsena koti merkitsi minulle mitä tahansa paikkaa, jossa nukuin yön turvallisin mielin. Mitä hullunkurisempi paikka oli, sitä parempi. Saatoin haluta rakentaa vuoteen sohvien alle tai pihalle pahvimajaan. Suutuin, jos se ei käynyt päinsä.

Silloin sitä oli hirmuisen sopeutuva. Ja muuntautumiskykyinen. Jokainen muutto ja muutos oli jännittävä seikkailu. Uutta näkökulmaa ei voinut olla tarpeeksi. Selkääkään ei vielä silloin särkenyt oikeastaan koskaan.

Ei uutta näkökulmaa nykyäänkään voi olla tarpeeksi. Onneksi ei. Haluan silti nykyään asua kodissa, jossa voin kerätä ja helliä muistoja ja suunnitella remonttia. Jossa on varastotila.

Niinpä minulla on tämä uusi rooli. Asunnonostajana aivan automaattisesti paneudun mitä erilaisimpien näkemieni ihmisten ja talojen nahkoihin. Aivan kuin tarinaa kirjoittaessa yritän tunnustella, millaista olisi asua ”tuolla”? Millä tavalla juuri tuossa asunnossa, tuossa kaupunginosassa, tuossa talossa asuminen vaikuttaisi identiteettiini? Miten paljon sillä olisi minuun vaikutusta? Voiko kodin tehdä minne vain?

Mitään näistä asioista en tietenkään sano asuntokauppiaalle. Sen sijaan sovin uudesta ajasta seuraavalle viikolle. Kun olen ”vähän miettinyt”.

Voisiko kodin tarkoitus lopulta olla ilmentää ja suojata ”minää”? Kotiin täytyy myös aina liittyä tunne, että on tervetullut lupaa kysymättä.