Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Mimosa Lindström
Perussa noin kymmenen prosenttia yli 15-vuotiaista ei osaa lukea tai kirjoittaa. Suurin osa heistä on naisia.
Äitienpäiväsunnuntai Huaycanissa oli vilkas ja perhekeskeinen. Keskuskatu Quince oli täynnä perheitä ulkona syömässä, kävelyllä, jäätelöllä ja ostoksilla. Katumyyjät kauppasivat mitä kummalisimpia virityksiä äideille tekoruususommitelmista I love you mom –ilmapalloihin. Äitejä juhlittiin ja sehän on hienoa. Varsinkin täällä, jossa äitien arki ei todellakaan ole lähelläkään juhlaa.
Naisten elämästä täällä voisi kirjoittaa sivutolkulla mutta rajataan nyt hieman tällä kertaa. Aikuisten, etenkin naisten, lukutaidottomuus ei ole harvinaista Huaycanissa. Varsinkaan ylemmillä alueilla, kuten alue Z:ssa. Viime syksynä loppuneet naisten kirjoitustunnit aloitettiin ensin Z231-alueella helmikuussa ja noin puolitoista kuukautta myöhemmin myös Z232-alueella. Näiden naisten tarinat ovat tyypillisiä esimerkkejä huaycanilaisen äidin elämästä.
Maanantai-illan tunti on enimmäkseen tavaamista, koska kolme oppilasta neljästä osaa tuskin kirjoittaa nimeään. Vanhin naisista on 73–vuotias Irene. Irenen äidinkieli on ketsua, joka tekee hänen espanjansa ymmärtämisen hieman haasteelliseksi. Irenellä on lapsia ja ilmeisesti hän ei ole koskaan osannut lukea ja kirjoitustaitokin on jäänyt oman nimen raapustamisen tasolle. Seitsenkymppinen mamma ottaa kuitenkin elämän hersyvällä huumorilla ja sinnikkyydellä. Viime tunnilla luettiin jo lyhyitä sanoja.
Nelikymppinen Marina asuu miehensä ja viiden lapsensa kanssa hökkelimäisessä rakennuksessa alue Z:ssa. Taloon tulee vesi ja sähkö, mutta katto puuttuu suurelta osin ja seinät ovat huterat. Lattiaa ei käytännössä ole suuressa osassa rakennusta. Marinan lapset ovat iältään teinistä parivuotiaaseen ja pienintä lukuun ottamatta kaikki käyvät koulua ja osaavat kirjoittaa. Lukutaidottomalle äidille tämä on ehdottoman tärkeää. ”Minun lapsillani tulee olemaan enemmän mahdollisuuksia elämässä kuin minulla”, vastasi Marina, kun kysyin käyvätkö kaikki lapset koulua. Hän itse joutui lopettamaan koulun noin kymmenvuotiaana isoäitinsä kuoltua. Mummu oli ainoa perheessä, joka kannusti opiskelemaan. Vanhemmat patistivat töihin ja niin nousi pystyyn Marinan koulutie ennen kuin se oli edes kunnolla päässyt alkuun. Kirjoitustunnitkin hän joutui aikoinaan jättämään kesken, koska aviomiehen mielestä niille ei ollut aikaa. Onneksi Marina pystyi aloittamaan tunnit uudestaan.
Irene ja Marina.
Tiistain kirjoitustunti ei ole tavaamista vaan enemmänkin maailmasta oppimista. Naisia on täällä vaikea saada motivoitumaan opiskelusta arjen keskellä ja monen viikon yrittämisen jälkeen tunneille saatiin houkuteltua kaksi naista, jotka molemmat osaavat kirjoittaa ja lukea. Noin viisikymppinen Catalina kertoi ensimmäisellä tunnilla, että haluaa tietää enemmän muista maista. Hänellä ei ollut aavistustakaan missä esimerkiksi Eurooppa on. Parikymppinen Mayra on jo täysipäiväinen pikkupojan äiti ja koulun penkit ovat jääneet aikoja sitten. Räätälöimme tunnin uudestaan ja nyt luemme tekstejä, keskustelemme muista maista ja kulttuureista. Näin avaamme maailmaa hieman enemmän näille naisille, joilla ei juurikaan ole yleistietoa asioista oman kylän ulkopuolella.
Catalina ja Mayra.
Vaikka oppilaita ei ole kuin kourallinen, nuo tunnit ovat minulle henkilökohtaisesti tärkeimpiä täällä. Omaa lukutaitoaan pitää niin itsestäänselvänä, että on hämmentävää nähdä ettei aikuinen ihminen tunnista omaa sukunimeään taululla. Mutta näistä naisista löytyy sellainen määrä sisua ja sinnikkyyttä, että jo muutaman viikon aakkosten kertauksen jälkeen viime viikolla alettiin lukea sanoja. Samalla Catalina ja Mayra oppivat mitä tarkoittaa globalisaatio. Ikkunat ulkomaailmaan ovat auenneet.
