Teksti Elina Aintila

Kaivosbuumi kuluttaa Kolumbian luonnonrikkaudet tyhjiin.

Etelä-Amerikan kehityshistoria on mielenkiintoista luettavaa: siitä saakka, kun valkoinen mies on mantereen tuntenut (teoriassa Kristoffer Kolumbuksen ajoista, 1500-luvusta lähtien), Etelä-Amerikan maissa on vallinnut jatkuva talouspohjainen yhteiskunnallinen kriisi. Monen nykypäivän ongelman juuret ovat historiassa: sosiaaliset yhteiskuntarakenteet säilyivät maissa ennallaan imperialististen mahtien luovutettua vallan alaisilleen. Monessa Etelä-Amerikan maassa (esimerkkinä Kolumbia) vallitsee pieni rikas eliitti, joka ryövää rikkautensa köyhien alaistensa selkänahasta.

Historia tietää kertoa Kolumbuksen aikaisten löytöretkeilijöiden lähteneen kiertämään maailmanmeriä uusien maiden ja rikkauksien toivossa. Espanjalaiset konkistadorit saapuivat Amerikkaan ”palvelemaan Jumalaa ja Hänen Majesteettiaan ja myös rikkauksien tähden”, kuten eräs Hernán Cortésin alainen sotilas todistaa Meksikon valloittamisen aikaisessa kirjeessä. Kerettiläisten rankaisemisen, orjuuttamisen ja näiden rikkauksien ryöväämisen espanjalaiset konkistadorit pyhittivät katolisen uskon nimessä. Kerettiläisyyden seurauksista alkuperäisasukkaita varoitettiin laupeasti etukäteen maihinnousun jälkeen kapteenin julkisesti lausumalla ”haasteella”.

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

Toisissa osissa Amerikkaa kulta ja hopea päätyivät eurooppalaisten käsiin intiaanikansojen ennustusten takia. Intiaanikuningas Moctezuma näki valkoisissa, parrakkaissa miehissä intiaanien jumalten paluun, jonka ennusmerkit olivat osoittaneet. (Sekä inka- että maya-tarustoissa esiintyi valkoisia ja parrakkaita jumalia. Tämä mielenkiintoinen yhteensattuma antoi aikoinaan historioitsijoille syyn epäillä viikinkien ehtineen Amerikkaan konkistadoreja ennen.) Yhtä sopivasti olivat jumalat aikoja ennen julistaneet intiaaneille, etteivät arvometallit olleet maanpäällisiä kansoja varten. Kullalla ei siis ollut intiaanikansoille minkäänlaista kaupallista arvoa, vaan se oli varattu yksinomaan jumalten palvelemiseen. Näin intiaanien kullat ja hopeat päätyivät aarteenhimoisten ”valkoisten jumalten” käsiin.

Sillä kullalla ja muilla arvometalleilla, jonka konkistadorit Amerikoista kantoivat, käytännössä rahoitettiin keskiaikaisen Euroopan taloudellinen kehitys. Vuosien 1503 ja 1660 välillä Sevillan satamaan saapui 185 tonnia kultaa ja 16 miljoonaa kiloa hopeaa. Espanjaan puolentoista vuosisadan aikana kuljetettu hopeamäärä ylitti kolminkertaisesti Euroopan omat hopeavarannot.

Nyt 2000-luvulla ulkomaisten kullankaivajien ahnaat silmät ovat jälleen kiinnittyneet Etelä-Amerikan suuntaan. Sijoittajat ja pankkihait ovat luomassa mantereen – kuten muidenkin suurten arvometallituottajamaiden (esimerkiksi Kiina ja Etelä-Afrikka) – rikkaista luonnonvaroista pankkikriiseissä kärvistelevän maailmantalouden pelastajaa. Heikon dollarin edessä epäröivät sijoittajat laittavat nyt mieluummin rahansa arvonsa paremmin säilyttävään kultaan tai hopeaan. Vertailun vuoksi, kun kullalla vielä oli vuonna 1971 kiinteä 35 dollarin (USA) hinta per unssi, tänä päivänä saman kultamäärän hinta liitelee jo 1 300 dollarissa.

Suuri kysyntä on nostanut myös Kolumbian arvometallien tuotantoa. Kasvu on ollut hurjaa: vuonna 2007 Kolumbia vei kultaa ulkomaille 332 miljoonan dollarin arvosta, vuonna 2009 kultaa vietiin jo 1 537 miljoonan dollarin arvosta – kahdessa vuodessa yksistään maan kullanvienti kasvoi 4,6-kertaisesti. Vuoden 2010 lopulla Kolumbian maan koko kaivosteollisuuden viennin arveltiin nousevan jopa 15 000 miljoonaan dollariin. Näillä luvuilla kaivosteollisuus on nousemassa Kolumbian ylivoimaisesti tärkeimmäksi tulonlähteeksi: vuoden 2010 lopulla kaivosteollisuuden osuus lähenteli kymmenettä osaa (9 prosenttia) maan talouden koko tuotosta.

Kolumbian kaivosteollisuuden huima kasvu on suurimmaksi osaksi kansainvälisten yritysten ja sijoittajien tulosta. Vuosien 1996 ja 2009 välillä ulkomaisten sijoitusten osuus kaivostoiminnan alalla kasvoi 2,2 prosentista ällistyttävään 90 prosenttiin kaikista sijoituksista. Väli- ja vertailuluvuksi kasvun vauhdille kerrottakoon ulkomaisten sijoitusten osuuden vielä 2000-luvun alussa olleen ”vain” neljännes (26 prosenttia).

Kaivosteollisuutta voidaan siis hyvällä syyllä kutsua ”Kolumbian talouskasvun veturiksi”, kuten paikallisissa sanomalehdissä on innostuttu hehkuttamaan. Lukuja tarkemmin syynäämällä kuitenkin huomataan, että jokaista 0,93 dollaria kohden, joka maahan sijoitettiin, maasta lähti kokonainen (1,00) dollari. Vuosien 2002 ja 2009 välillä ulkomaiset sijoitukset on kasvaneet viisinkertaisesti (500 prosenttia), mutta minkä kansainväliset yritykset ja sijoittajat maahan tuovat, vievät ne sen myös mennessään – ja korkojen kera, kuten yllä olevista luvuista ilmenee.

Kuinka yhden mantereen mahtava luonnonrikkaus voi kääntyä sen omaksi kurjuudeksi? Tarinan tuntevat hyvin suurten kaivosyhtiöiden toimintapolitiikan vaikutuksen alle jääneiden alueiden asukkaat ja paikallisen kaivosteollisuuden pientoimijat.

Presidentti Uriben hallituskauden aikana, vuosien 2006 ja 2009 välillä, kansainvälisten kaivosyritysten hallintaan luovutettiin peräti 40 prosenttia Kolumbian maa-alasta. Tämä tapahtui 2000-luvulla uudistuneiden kaivoslakien varjolla, jotka vaativat kaivostoimijoita rekisteröimään toiminta-alueensa, vaikka nämä olisivat työstäneet maa-alueitaan vuosienkin ajan. Rekisteröintivaiheessa monia paikallisia kaivosyrittäjiä kohtasi tyrmistys: suuremmat, kansainväliset yritykset olivatkin ehtineet hakuvaiheessa edelle.

Paikalliset kaivosalan yrittäjät, kaivostyöntekijät sekä ympäristö- ja sosiaalialan järjestöt ovat kehityksestä huolissaan. Työolot ovat mitä sattuu ja maanjohto jatkaa kansainvälisille kassavirroille myönteistä politiikkaansa. Maan poliittinen johto näkee rikkaan maaperän oivallisena kassavirran lähteenä, muttei tunnu näkevän mahdollisuuksia hyödyntää maaperän tarjoamia raaka-aineita oman teollisuutensa tai infrastruktuurinsa kehittämiseen.

Toistaako historia itseään? Onko Kolumbia myymässä sielunsa ja luonnonvaransa väärille jumalille, vielä voittoja suuremmilla tappioilla?

Artikkeli kirjoitettu alla mainittujen lähteiden luvuin & tiedoin.

Galeano, Eduardo: Las venas abiertas de América Latina, Siglo XXI, 1971. Valencia, Mario Alejandro: Le Monde Diplomatique – ”Colombia: paraíso de las transnacionales mineras”, edición Colombia, n:o 95/marraskuun numero, 2010.

Lue myös: Gold Retains Luster as Global Economic Hedge ”The Epoch Times”

• 14.2.2011
• Kirjoittanut elina aintila