Teksti Fanny Malinen

Kun kotimaa lähtee sotaan, on vaikea olla ottamatta kantaa.

Tällä viikolla meinasin kirjoittaa siitä, mitä Britannian opiskelijaliikkeelle on tapahtunut sitten viime syksyn. Vastarinta kampuksilla on hiljentynyt, mutta kasvanut julkisen sektorin työntekijöiden keskuudessa entistä laajemmaksi. Tällä viikolla yliopistoilla kuohuu taas ja luennoitsijat menevät lakkoon; lauantain marssille Lontooseen odotetaan jopa kahtasataatuhatta.

Viikonlopun mittaan tuntui kuitenkin siltä, että on mahdotonta keskittyä muuhun kuin länsivaltojen hyökkäykseen Libyaan, ja se on suomalaiselle edelleen yhtä hämmentävää. Kuluneen puolen vuoden aikana Britanniassa on tapahtunut niin paljon, että koen täkäläisen sisäpolitiikan enemmän omakseni kuin Suomen vaalikeskustelut, ja olen yhä paremmin kartalla myös talousluvuista. Ulkopolitiikkaan on kuitenkin vaikeampi identifioitua. Asunko tosiaan sotaakäyvässä maassa?

Britanniassa on vahva sodanvastainen liike. Helmikuussa 2003 Lontoossa nähtiin maan suurin mielenosoitus koskaan, kun hyökkäystä Irakiin vastustettiin: Poliisin mukaan kaduilla marssi 750 000 ihmistä, järjestäjien mukaan jopa kaksi miljoonaa. Suhtautuminen Libya-interventioon on kuitenkin alusta asti jakanut mielipiteitä sodanvastaisen, liberaalin vasemmiston sisällä. Periaatteen tasolla lännen interventio on lähes jokaisen näkökulmasta tuomittava. Mutta on niitäkin – meitäkin – jotka ainakin alunperin ymmärsivät YK:n mandaattia tilanteessa, jossa maailma myöhemmin katuisi vierestä seuraamista.

Reilu viikko sitten Arabiliitto ja Libyan kapinalliset toivoivat YK:lta lentokieltoaluetta. Sen pystyttäminen nähtiin välttämättömäksi, jotta Gaddafi ja verenvuodatus saataisiin pysäytettyä. YK:n turvallisuusneuvosto ei kuitenkaan pystyttänyt pelkkää lentokieltoaluetta, vaan oikeutti myös voimatoimet. Kun nimetön Downing Street –lähde heti perjantaina sanoi kaiken muun kuin maahyökkäyksen olevan pöydällä, ei ollut vaikea arvata ilmapommituksen olevan jo valmisteilla.

Tällä hetkellä päälimmäisiä kymyksiä ovat, kuka liittouman operaatiota johtaa ja tähtääkö se Gaddafin syrjäyttämiseen tai jopa surmaamiseen. Britannia on vahvasti mukana, vaikka taistelee jo Irakissa ja Afganistanissa. Onko resursseja enempään, on hyvä kysymys: on helpompi lähteä sotaan kuin vetäytyä sieltä. Se, kuinka Libyan sotaa tullaan arvioimaan, riippuu pitkälti sen kestosta.

Länsimaiden motiivit ja kaksinaismoralismi puhuttavat tietenkin myös. Kun saudijoukot ampuivat mielenosoittajia Bahrainissa, liikeni tilanteelle hädin tuskin mediahuomiota. Libya on kuitenkin eri asia.

Optimisti minussa tahtoisi uskoa, että se johtuu Gaddafin korkeasta profiilista ilmeisen hulluna diktaattorina, mutta suurempaa roolia taitavat näytellä suurvaltasuhteet ja kaupalliset intressit. Öljyä voi tässä yhteydessä tuskin mainita liian montaa kertaa, ja Bahrain on Yhdysvaltojen liittolainen toisin kuin Libya. Täältä katsottuna tiettyä ironiaa tilanteeseen tuo se, että Britannia on vuosikymmeniä myynyt aseita Gaddafille, joka nyt jakaa niitä libyalaisille, jotta nämä voivat vastustaa liittouman hyökkäystä. Kuinka rahanahne täytyy olla myydäkseen aseita, joita vastaan käy lopulta itse?

Sunnuntainen sodanvastainen mielenosoitus Lontoossa jäi melko pieneksi. Minäkään en mennyt. Otan ennemmin ensi viikonlopun suurmielenosoituksen agendalle sen, miten maalla, jonka täytyy leikata julkista terveydenhuoltoa, on varaa pommeihin.