Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Nina Sarell
Näissä olosuhteissa murtautuminenkin on jonkun elinkeino.
Mikäpä saisi elämän maistumaan yhtä makealta kuin asuntomurto kirkkaassa päivänvalossa?
Kuukausi Nicaraguassa ei ole tehnyt elämästä sen ratkiriemukkaampaa. Elämä maailman yhdenneksitoista onnellisimmassa maassa tuntuu petollisen tavanomaiselta. Ainakaan onnellisuus ei siis tunnu olevan mikään ruton lailla leviävä kulkutauti, jonka voisin aivastella sitten joskus paluumatkallani isoilla lentokentillä maailmanlaajuiseksi pandemiaksi. Mutta arki ympärilläni on eittämättä hyväntuulista, perusvire on positiivinen niin kassajonoissa kuin ruuhkabusseissakin. Nicaraguassa huokaillaan vähemmän ja vitsaillaan enemmän kuin meillä päin. Olen käyttänyt huomattavasti aikaa miettimällä, mistä elementeistä onnellisuus – tai voisiko olotilasta käyttää arkisempaa ilmausta perustyytyväisyys? – oikeastaan muodostuu.
Turvallisuudentunne on fysiologisten tarpeiden jälkeen tärkein tarpeemme. Olotila, jossa kukaan tai mikään ei tunnu pelottavalta tai uhkaavalta. Juuri tämän tarpeen tyydyttämisestä kiittelemme niin vuolaasti sotiemme veteraaneja. Tämän tarpeen vuoksi tuntuu hyvältä, kun hämyisessä puistossa patseeraa vastaan poliisi, tai kun puistoon saadaan viimeinkin kunnon valaistus. Jos pelottaa, ei oikein mitenkään päin voi olla onnellinen. Tarve olla turvassa on primitiivinen ja kosketusarka, ja se tekee meistä itsekkäitä: kaikista meistä on absurdia, että Helsingissä on 4 000 asunnotonta, mutta kun naapuriin ei rakennetakaan päihdeongelmaisten asuntolaa, korkkaamme taloyhtiön porukan kanssa kuoharin.
Poliisi teki keväällä 2009 turvallisuustutkimuksen, jonka tulosten mukaan suomalaisten turvallisuudentunne on heikentynyt vuodesta 2006 muutaman prosenttiyksiön verran. Pulmaan kuitenkin tartuttiin jo Vanhas-Matin valtakaudella. Jotta kansalaisilla olisi turvallisempi olo, sisäministeriö laati sisäisen turvallisuuden ohjelman, joka määrittelee tavoitteet ja toimenpiteet lintukodon rauhan ylläpitämiseksi.
Mikäs meidän suomalaisten turvallisuutta sitten oikeastaan voisi uhata?
No, muun muassa kansainvälinen terrorismi, väestöryhmien välisten suhteiden kiristyminen, tietoverkkorikollisuus. Kansainvälisen rikollisuuden pelätään lisäävän laittomien tuotteiden maahantuontia ja väärennettyjen eurojen leviämistä, turvallisuusohjelma luettelee.
Minulle nämä uhkakuvat kuulostavat tällä hetkellä siltä, kuin ne olisi reväisty suoraan jostain Harry Potterista. Minut on nimittäin juuri vastikään ryöstetty putipuhtaaksi. Taloon, jossa asun, murtauduttiin viime perjantaina ennen puoltapäivää. Minusta on alkanut tuntua, että väärennettyjen eurojen uhkan takia ei ehkä vielä kannata menettää yöuniaan, ellei halua aivan vasiten murehtia itseään tärviölle.
Kun ryöstö tapahtui, olin työasioilla Managuassa. Kun palasin kotiin, vuokraemännän suku oli jo paikalla ja istuskeli talon edustalla rotvallin reunalla. Autotallin metalliportin salpa oli runtattu bumerangiksi, keittiöön johtava paksu puuovi potkaistu sisään niin, että lukko oli irronnut ovenkarmista kertarapsahduksella. Mihinkään ei saanut koskea eikä sisään saanut mennä. Odoteltiin poliisia. Tunnelma oli hieman vaisu, mutta kohta alettiin jo naureskella. Jos nicaragualainen on hengissä, hän naureskelee, vaikka otsalohkosta sojottaisi hiomakoneen laikka.
Kahden tunnin päästä paikalle valui kaksi uneliaan oloista ja harvapuheista konstaapelia. Astuin heidän vanavedessään sisään. Huoneeni lattia oli myllättyjen vaatteiden peitossa. Sängystä oli heitetty patja syrjään siltä varalta, että säilytän perintömiljardejani patjan alla kuten elokuvissa. Meikkipusseista oli roplattu sisällöt ulos, rinkkaa oli hinattu pitkin kämppää. Matkalaukku oli kadonnut, samoin tietokone, kamerat ja muu myytäväksi kelpaava. Lompakko nettipankkitunnuksineen lepäsi nyt niinikään paikallisten alibabojen luolassa.
Katsoessani sekasotkua ymmärsin hetkessä, että kaikki oli hyvin, todella hyvin. Ne olisivat saattaneet tulla yöllä. Ampua päähän tai viiltää machetella kurkun auki.
Väärennettyjä euroja? Laittomia tuotteita? Hui kauhistus.
Poliisit eivät todennäköisesti itsekään uskoneet, että heidän käynnistään olisi mitään hyötyä, mutta tunnelman keventämiseksi he kyllä tekivät kaikkensa. He työskentelivät verkkaan ja rauhallisesti, rupattelivat niitä näitä, kyselivät minusta ja Suomesta ja Suomen poliisikoiratilanteesta, ja siinä ohessa suoritin sormenjälkien etsimisen perusoppimäärän. Lähtöä tehdessään vaihdoin toisen kanssa puhelinnumeroita. ”Jos vielä käy jotain niin soittele, muistan kyllä hyvin että ai, tää on se joven joka ryöstettiin siinä leipomon viereisessä talossa.”
Niin se menee. Meillä kaikilla on pelkoja. Ja sitten, kun pelko realisoituu, se onkin ihan erilaista kuin olit kuvitellut. Naureskellaan, vaihdetaan puhelinnumeroita ja päivitellään. Itku tuli vasta seuraavana päivänä, ja se oli enemmän refleksi kuin reaktio – ihan kuin mieli olisi halunnut pestä pois viimeisenkin säikähdyksen , jotta elämä jatkuisi taas omia uomiaan.
Mietin tavallista enemmän murtoja ja murhamiehiä, mutta pystyn edelleen asumaan talossa, eikä minulle jäänyt tapahtuneesta kummoistakaan traumaa. Itse asiassa tiedänkin, ketä minun on asiasta kiittäminen. Ryöstöpäivän aamuna yksi talon terassia korjailleista raksapojista tuli hakemaan työkalujaan ja kysyi, voisiko tulla töihin hiukan myöhemmin. Sanoin, että en ole kotona. Poika kysyi, milloin tulisin kotiin, ja olinko aikeissa poistua saman tien. Sovimme, että hän jatkaa töitä kello kaksi. Ryöstöstä ilmoitettiin puoli kahdelta. Poika lienee vinkannut aikatauluistani kavereilleen.
Sellaisia ovat nicaragualaiset: huomaavaisuus ja kohteliaisuus ennen kaikkea. ”Mihin aikaan sopisi, että murtaudumme kotiisi ja puhallamme koko omaisuutesi?” Kun myöhemmin siivosin murtomiesten jälkiä, tajusin myös, että ne olivat ottaneet vain tarvitsemansa, kuin ne kolme iloista rosvoa siinä laulussa. Vain myytäväksi kelpaavat tavarat oli viety. Eivätkä ne olleet rikkoneet mitään huvikseen. Tunnen kiitollisuutta. Ihan oikeasti.
Ai niin, vielä siitä raportista. Ensimmäisenä huolenaiheena, joka voi uhata suomalaisten turvallisuutta, mainitaan syrjäytyminen. Ministeriön työryhmä ilmaisee muun muassa huolensa siitä, että vuosittain 0,2 % ikäluokasta jää ilman peruskoulun päästötodistusta. Täällä se luku on 51,6 %. Näissä olosuhteissa on vain hyväksyttävä se tosiseikka, että jonkun asuntoon murtautuminenkin on elinkeino. Parhaassa tapauksessa viimeperjantaisen keikan poikimilla cordobilla ruokitaan jonkun perhettä vielä pitkän aikaa.
Luulen ymmärtäväni hieman paremmin. Kun elämä ei ole koko ajan turvallista, mielessä tapahtuu käänteinen reaktio. Jatkuvan murehtimisen sijaan alkaa ymmärtää, miten arvokkaassa lastissa meistä jokainen purjehtii, joka päivä, kuolemaan saakka. Eikä ajatus oikeastaan tunnu pelottavalta. Se tuntuu ennemminkin juhlalliselta.
Kuin kuljettaisi timanttia avokämmenellä.